“Empire is a state of mind” – Imagining Eurasia in Russia –

Työssäni tarkastelen venäläistä neo-euraasianistista liikettä ja tapoja joilla liikkeen aktivistit rakentavat Euraasiasta yhtenäistä kokonaisuutta ja imperiumia. Keskeisiä tutkimuskysymyksiäni ovat: Mikä imperiumi on ja mitkä ovat sen keskeisiä motivaatioita ja teemoja? Kuinka imperiumin idea rakentuu tai käsitetään ja tämän voi tulkita? Minkälaisia seurauksia voi tulkita heidän tavallaan Euraasia nähdä olevan? Materiaalina käytän haastatteluja, jotka on kerätty Moskovassa keväällä 2008, ja liikkeen kirjallisia tuotoksia (lehdet ja Internet -sivut). Neo-euraasianistisella liikkeellä tarkoitan tässä työssä Kansainvälistä Euraasianistista liikettä (Meždunarodnoe Evrazijskoe Dviženie) ja sen alahaaraa Euraasianistista Nuorisoliittoa (Evrazijskij Sojuz Molodëži). Liike perustettiin virallisesti 2003, mutta rakentaa vahvasti historiallista yhteyttä 1930 -luvun klassiseen eurasianismiin. Tämän lisäksi sen diskurssissa on paljon neuvostoliittolaisia, fasistisia, uuskonservatiivisia ja nationalistisia piirteitä. Liikkeen johtohahmo on filosofi-geopoliitikko Alexandr Dugin. Työn tausta-ajatuksena minua kiinnostaa etenkin nk. älymystön tai intelligenttien vaikutus nationalismiin tai sosiaalisia ryhmiä määrittelevien diskurssien kehitykseen ja muutokseen.Tarkastelen materiaalia diskurssianalyyttisesta näkökulmasta. Näen diskurssianalyysin sen tutkimisena, miten sosiaalista todellisuutta tuotetaan erilaisissa sosiaalisissa käytännöissä. Samalla näiden diskurssien tutkiminen, foucautlaisen perinteen myötä, tarkastelee kriittisesti niiden tuottamia (aktualisoituneita sekä potentiaalisia) valtasuhteita. Käytän työssäni myös Benedict Andersonin kuvitellun yhteisön (imagined communities) käsitettä, joka auttaa hahmottamaan tapaa, jolla tutkimuskohteeni rakentavat imperiumia yhteisönä. Aktivistien puheessa imperiumi (imperiâ) tulee esiin pääasiallisesti positiivisesti ja ”heidän omanaan,” kun taas termi imperialismi (imperializm) pääosin negatiivisena, liittyen etenkin keskeisenä vihollisena pidettyihin Yhdysvaltoihin. Esiin nousee monta toisiinsa liittyvää teemaa, jotka jaottelen viideksi pääteemaksi. Näistä tarkastelen lähemmin imperiumia ”kaikkien kansojen hyväntekijänä (poliittinen puoli)”, ulkoisen voiman lähteenä (historiallis-geopoliittinen puoli) sekä kollektiivisen subjektin luojana (imperialistis-nationalistinen puoli). Pyrin kontekstualisoimaan diskurssin ja tarkastelemaan tapoja, joilla se ammentaa motiiveja myös historiallis-kulttuurisista tavoista hahmottaa aluetta ja sen asukkaita. Käsittelen myös kansan, kansakunnan, etnoksen ja nationalismin käsitteitä ja sitä, miten ne nousevat neo-eurasianistisessa diskursissa esiin. Imperiaalisen nationalismin (imperskij nacionalizm) käsite auttaa ymmärtämään niitä tapoja, jolla liike tekee sekä pesäeroa nationalismiin että samalla hyödyntää monia nationalistisen diskurssin perusteemoja. Eräs liikkeen diskurssin keskeisistä eroista niin sanottuun nationalismin valtavirtaan on ”kansakunnan (naciâ)” käsitteen vahva negatiivinen konnotaatio. Sen vastakohtana esiin nostetaan vahvasti kansan (narod) käsite. Samalla kuitenkin etnisen venäläisen (russkij) käsitettä käytetään tavallista laajemmin ja kattavammin kuin tavallisesti, ja ennen kaikkea Venäjä nousee imperiumin keskeisimmäksi tekijäksi. Euraasialaiseen imperiumiin liitetyistä positiivistista mielikuvista käsittelen tarkemmin monikansallisuuden ja kansojen kodin ideaa, joka nousee mielestäni huomattavaksi retoriseksi taustaksi kaikessa materiaalissa. Tähän liittyy vahvasti myös saman teeman sivujuonne, eli imperiumin ”vapauttava” rooli. Tulkitsen, että liikkeen imperiumi -diskurssilla on instrumentaalinen luonne: se legitimoi aktivistien vaatimuksia varsinkin entisen Neuvostoliiton alueen suhteen. ”Euraasialaisen kansan” ajatus toimii mahdollisena Euraasiaa yhteisenä tekijänä ”Neuvostokansan” tilalla. Sen taustalla materiaalistani päätellen siintävät kuitenkin enemmänkin Venäjä ja venäläis -spesifit vaateet kuin koko Euraasia. Pohdin myös kansakunnan (nation) hyljeksimisen syitä ja käsitteen sopivuutta Venäjälle, kuten myös venäläisyyden käsitteiden kerrostuneisuutta. Kokonaisuudessaan imperiumi tuli esiin abstraktina, utopistisena ja ”totaalisena” kokonaisuutena.

“Aivan sama vaikkei ne olis edes pelannut” – Jalkapallo elämyskulutuksen kohteena

Tutkielmassa tarkastellaan jalkapallon seuraamista elämyskuluttamisen näkökulmasta. Elämyskulutuksella tarkoitetaan tässä yhteydessä tapahtumia ja hetkiä, jolloin ihminen kokee tavallisuudesta poikkeavan ja mieleenpainuvan tunnetilan. Elämyksiä tarjoavat palvelut ovat lisänneet jatkuvasti suosiotaan, kun arjessa rationaalisuus ylikorostuu ja sille halutaan vastapainoa. Aihetta taustoitetaan elämysyhteiskunnan, yhteisöllisyyden ja kuluttajaheimojen käsitteiden avulla. Erityishuomion saavat kulttuuritapahtumat elämystuotteina, penkkiurheilu yhteiskunnallisena ilmiönä sekä erilaiset jalkapalloon liittyvät kulutustavat. Tutkielma on luonteeltaan fenomenologis-etnografinen kuvaileva tutkimus. Tutkimusmenetelminä on käytetty osallistuvaa havainnointia ja haastatteluita. Tutkimusperinteen mukaisesti ilmiön ymmärtäminen, kuvaaminen ja kirjoittaminen ovat tärkeässä osassa. Havainnointiaineisto on kerätty kolmessa eri tapahtumassa seuraamalla katsojien käyttäytymistä ja tunnelman syntymiseen vaikuttavia tekijöitä. Haastateltavat on valittu harkinnanvaraisesti jalkapalloa aktiivisesti seuraavista henkilöistä ja menetelmänä on käytetty avoimia teemahaastatteluita. Urheilun vetovoima ajanvietteenä perustuu vahvojen tunteiden herättämiseen, joten penkkiurheilu on elämyskulutusta puhtaimmillaan. Urheilu elämystuotteena on oivallinen, sillä sen lukuisten kulutustapojen lisäksi tapahtumat muodostavat päättymättömän jatkumon. Myös oman aineistoni perusteella osoittautui, että menneiden tapahtumien avulla ankkuroidutaan yhteisöön ja tulevien tapahtumien avulla pidetään innostusta yllä. Pettymysten hetkelläkään koukusta ei haluta irti, sillä jokainen kokemus lisää tunteita omaa urheilulajia ja yhteisöä kohtaan. Urheilutapahtumissa katsojan elämys syntyy subjektiivisen kokemuksen kautta, mutta yhteisö luo elämyksen toteutumisen välttämättömät edellytykset. Jalkapalloyleisöön kuuluvissa henkilöissä yhdistyvät halu kuulua ryhmään ja olla samaan aikaan sen ulkopuolella. Peliä voidaan tarkkailla itsekseen ja keskittyneesti suuren joukon keskellä tai hurrata muiden mukana. Aineistoni perusteella jalkapallofanin innostus pulppuaa kahdesta lähteestä: yhteisöllisyydestä ja kiinnostuksesta lajiin. Yhteisöllisyyden tunne syntyy kuulumisesta globaaliin jalkapalloyhteisöön, oman suosikkijoukkueen kannattajiin ja samaa lajia seuraavien kaverien muodostamaan lähipiiriin. Urheilullinen puoli innostuksesta syntyy kiinnostuksesta jalkapalloa kohtaan lajina, aktiivisesti seuratuista säännöllisistä tapahtumista ja oman joukkueen kannattamisesta. Jalkapallon seuraajiin teoria jatkuvasti muuttuvista uusyhteisöistä pätee melko huonosti, sillä lajille ja seuralle ollaan hyvin uskollisia. Faneille on tärkeää sitoutua pieneen lähiyhteisöön, jonka kanssa heillä on yhteinen historia ja mahdollisuus jakaa kokemuksia keskustelemalla ja muistelemalla.

Valkolakki vai haalarit, vaiko molemmat : Koulutuspolitiikan vaikuttajien näkemykset toisen asteen kehityksestä

In the present research Finnish education policy-makers describe the transformation in upper secondary education in the 1990s. They answered questions related to equality and all-round education. The timeline of the research extends from the early development of the welfare state and equality policy to the 2000s. Its focus is on upper secondary education, which, in this paper, denotes general upper secondary education and vocational upper secondary education. The chronological analysis proceeds from the education committee of 1971 up to the youth education experiment of the 1990s. The voices of the then policy-makers are heard in this research. They were the ones who planned the reforms and/or made the decisions. This being the case, the interviewees include cabinet ministers, permanent secretaries, representatives of organisations and the research community as well as civil servants. The research material can be construed as contextual interpretations of the past, influenced by both the times and places where the narrations were given. The persons interviewed described their experiences and views on education policy. In their narratives they illustrated the transformation that occurred in relation to equality and all-round education. The narrative interviews painted a picture of the upper secondary education transformation and the matriculation examination as having a slowing effect on education policy reforms. It was not until the 1990s when the said examination began to make a difference to students in vocational upper secondary education Those interviewed named the persons who, in their opinion, had the most say in Finnish education policy. This list comprised a small circle of people who more or less agreed on the grand values of education policy, i.e. all-round education and equality. Only a small minority represented a radical view of equality, being true believers in universal upper secondary education implemented in accordance with comprehensive school reform. Finnish education policy was led from the perspective of traditional conception of equality from the 1970s to the 1980s. The transformation finally occurred in the 1990s when equality was understood to mean individual needs and the right to choose. As was the case with matriculation education, the insistence on all-round education also hampered the development of universal upper secondary education. The interviews revealed that any attempts to increase the academic syllabus of vocational education caused organisations as well as other policy-makers to oppose such development well into the 1980s. It was not until the youth education experiment of the 1990s that vocational education finally carved a path to higher education, when the polytechnic schools were made permanent. Three principal groups of key players emerged in the research: ministers of education, civil servants and organisations. The research showed that the ministers and civil servant education policy-makers of the 1990s also included only handful women. The circle of policy-makers was small and represented similar schools of thought. In the 1970s era of government committees, representatives of organisations actively participated in education policy. When the committee establishment was discontinued, this eliminated lobbying venues for the organisations. Nonetheless, the organisations regained their policymaking status in the 1990s. New lobbying organisations included the Finnish Entrepreneurs and the Union of Finnish Upper Secondary School Students. However, in contrast to the 1970s, only rarely would individuals rise from the ranks of organisations to the cadre of policy-makers. The interviewees had a twofold view of neo-liberalism Contrary to other policy-makers, representatives of the research community and organisations concur that neo-liberalism did exist in education policy decision-making in the 1990s.