525 resultados para Tyson, Ty


Relevância:

10.00% 10.00%

Publicador:

Resumo:

Tarkastelen tutkielmassani isiä, jotka ovat saaneet lapsia kahdessa eri iässä; nuorempana ja vanhempana. Isillä on lapsia siis ”kahdessa sarjassa”, sillä joillakin heidän peräkkäisillä lapsillaan on vähintään 8‒10 vuoden ikäero. Keskiössä on se, miten nämä isät ovat kokeneet isyytensä ensimmäisellä kerralla tullessaan isiksi ja miten he ovat kokeneet isyytensä myöhemmin. Olen kiinnostunut myös siitä, ovatko heidän kokemuksensa samankaltaisia vai erilaisia sekä mikä on ”sopiva” ikä isyydelle. Lähestyn aihetta myös isiin kohdistuvien odotusten sekä työn ja perheen yhteensovittamisen kautta. Siten rakennan kuvaa isien kokemuksista isyydestä ”kahdella kierroksella”. Asetan isyyden 1990- ja 2000-lukujen familistisen käänteen kontekstiin, sillä isien kokemuksia isyydestä eri-ikäisenä ei voi käsitellä vain iän ja vanhenemisen kautta, vaan kokemuksiin vaikuttavat myös aikakausi ja yhteiskunnan vallitsevat perheihanteet. Tutkimukseni on kvalitatiivinen. Aineistoni koostuu seitsemän isän yksilöhaastatteluista. Yhteistä haastateltaville on se, että he ovat tulleet isäksi kahdessa eri sarjassa. Haastattelut olivat puolistrukturoituja teemahaastatteluja ja haastateltavat on valittu teoreettisella otannalla. Aineiston analyysissä olen yhdistänyt temaattista sisällönanalyysia sekä fenomenologista otetta. Olen halunnut tuoda esiin isien omia kokemuksia. Tutkimukseni sijoittuu perhesosiologian alaan, mutta aihepiiri ja tärkeimmät lähteeni ovat monitieteellisiä; sosiologisia, kasvatustieteellisiä, psykologisia ja kulttuurihistoriallisia. Muun muassa Jouko Huttusen, Sinikka Aapola-Karin, Riitta Jallinojan, Johanna Mykkäsen, Jaana Vuoren, Merja Korhosen, Kaisa Ketokiven, Minna Kelhän, Jyrki Jyrkämän, Peter Lasslettin ja Ilana Aallon tutkimukset isyydestä, vanhemmuudesta sekä iästä ovat tärkeitä. Keskeisimmät tutkimustulokseni liittyvät isien sopivana pidettyyn ikään sekä isien muuttuneeseen isyyskokemukseen. Isäksi tulemiselle ei voi asettaa tiettyä ikää, vaan mies on valmis isäksi sitten kun tuntuu siltä. Isät korostivat kokemuksellisen iän merkitystä ja irtisanoutuivat kronologisesta iästään. He kuitenkin korostivat, että isyys ei sovi kaikille miehille enää vanhemmalla iällä; heille se sopi sillä he olivat nuorekkaita ja pitivät terveydestään huolta. Yhteiskunnan odotukset ja mahdollisuudet isyyden toteuttamiselle olivat isistä ristiriitaiset. Isät kokivat paineita myös työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisesta. He olivat kaikki ensimmäisten lastensa kanssa tehneet enemmän tai jopa liikaa töitä ja toisella kierroksella heidän työntekonsa oli vähentynyt sekä heillä oli enemmän aikaa perheelle. Tällöin he olivat myös jo saavuttaneet korkeamman aseman työssä. He kokivat, että ensimmäisellä kierroksella heidän taloudellinen tilanteensa olisi saanut olla parempi. Isät perustelivat omaa isyyttään ja omia valintojaan luomalla kuvaa toiminnallisesta isästä hyvänä isänä. Isien puheessa korostui myös kumppanin valinnan tärkeys perhettä rakentaessa.

Relevância:

10.00% 10.00%

Publicador:

Resumo:

This study presents a population projection for Namibia for years 2011–2020. In many countries of sub-Saharan Africa, including Namibia, the population growth is still continuing even though the fertility rates have declined. However, many of these countries suffer from a large HIV epidemic that is slowing down the population growth. In Namibia, the epidemic has been severe. Therefore, it is important to assess the effect of HIV/AIDS on the population of Namibia in the future. Demographic research on Namibia has not been very extensive, and data on population is not widely available. According to the studies made, fertility has been shown to be generally declining and mortality has been significantly increasing due to AIDS. Previous population projections predict population growth for Namibia in the near future, yet HIV/AIDS is affecting the future population developments. For the projection constructed in this study, data on population is taken from the two most recent censuses, from 1991 and 2001. Data on HIV is available from HIV Sentinel Surveys 1992–2008, which test pregnant women for HIV in antenatal clinics. Additional data are collected from different sources and recent studies. The projection is made with software (EPP and Spectrum) specially designed for developing countries with scarce data. The projection includes two main scenarios which have different assumptions concerning the development of the HIV epidemic. In addition, two hypothetical scenarios are made: the first considering the case where HIV epidemic would never have existed and the second considering the case where HIV treatment would never have existed. The results indicate population growth for Namibia. Population in the 2001 census was 1.83 million and is projected to result in 2.38/2.39 million in 2020 in the first two scenarios. Without HIV, population would be 2.61 million and without treatment 2.30 million in 2020. Urban population is growing faster than rural. Even though AIDS is increasing mortality, the past high fertility rates still keep young adult age groups quite large. The HIV epidemic shows to be slowing down, but it is still increasing the mortality of the working-aged population. The initiation of HIV treatment in 2004 in the public sector seems to have had an effect on many projected indicators, diminishing the impact of HIV on the population. For example, the rise of mortality is slowing down.

Relevância:

10.00% 10.00%

Publicador:

Resumo:

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tutkia isyyden ilmenemistä erilaisissa sosiaalihuollon toimintayksiköissä. Tutkin, miten sosiaalihuollon miesasiakkaat kokevat tulleensa kohdatuiksi isinä ja vanhempina asiakastyössä sosiaalityöntekijän kanssa. Tutkielmaa varten on haastateltu yhdeksää sosiaalihuollon peruspalveluja käyttävää miesasiakasta ja tutkittu heidän kokemuksiaan sosiaalityöstä. Aineisto muodostui neljästä A-klinikkatyön, kolmesta aikuissosiaalityön ja kahdesta lastensuojelun avopalveluita käyttävän isän haastattelusta. Tutkimus kohdistui Vantaan kaupungin sosiaali- ja terveydenhuollon toimialaan ja siinä oleviin päihdepalveluiden, aikuissosiaalityön ja lastensuojelun avopalveluiden piirissä oleviin miesasiakkaisiin, jotka olivat isiä. Tutkin isien omia kokemuksia kohtaamastaan sosiaalityöstä, miten heidät on huomioitu isinä ja vanhempina. Fenomenologinen tutkimusote on relevantti lähestymistapa silloin, kun tutkitaan ihmisten kokemuksia. Keskityn ainoastaan tietoisiin, kerrottuihin kokemuksiin, joita isät tuovat esiin. Tavoitteenani on ymmärtää isien välitöntä aiheeseen uppoutunutta kokemusta eli heidän kokemuksiaan isinä ja vanhempina sosiaalityössä. Hyödynsin haastatteluissa teemahaastattelurunkoa, joka koostui kokemuksista kolmen eri teeman ympärillä. Ensimmäinen teema koski miesasiakkaiden kokemuksia isyydestään ja vanhemmuudestaan. Toinen teema koostui miesasiakkaiden kokemuksista viranomaisista ja erityisesti kohtaamistaan sosiaalityöntekijöistä. Kolmas teema koostui odotuksista ja toiveista niin perheenjäsenten odotuksista ja toiveista isää kohtaan kuin myös isän toiveista ja odotuksista sosiaalityöntekijöitä kohtaan. Toteutin aineiston keruun puolistrukturoituna haastatteluna hyödyntäen teemahaastattelun ideaa. Noudatin väljästi teema-haastattelurunkoa haastattelutilanteissa. Haastattelutilanteistani voin löytää fenomenologisen haastattelun piirteitä, koska annoin isien kertoa vapaasti omia kokemuksiaan niin isinä kuin vanhempinakin tosin haastattelukysymysten ohjaamina. Tarkastelen aineistoa sisällönanalyyttisesti. Analysoinnissa käytän menetelmänä laadullista sisällönanalyysia fenomenologista viitekehystä hyödyntäen. Käytin aineiston jäsentelyssä Atlas.ti -tietokoneohjelmaa. Aineistoni koostuu yhdeksästä kokemuksiin perustuvista teemahaastattelusta, joten Atlaksen käyttö on perusteltua tämän aineiston analyysin kannalta. Atlas auttoi minua jäsentämään kokemukset lähempää fenomenologista tarkastelua varten. Tutkimukseni isillä oli hyvin erilaisia kokemuksia kohtaamastaan sosiaalityöstä. Isät kokivat tulleensa kohdatuiksi sosiaalityössä, vaikka kokemuksia esiintyi myös isien kohtaamattomuudesta. Samalla isällä saattoi olla sekä myönteisiä että kielteisiä kokemuksia kohtaamisistaan sosiaalityöntekijöiden kanssa. Isät kokivat, että heitä kuunnellaan, mutta toisaalta he kokivat, että heidän isyyttään ei tueta riittävästi. Isät saattavat kokea itsensä ohitetuiksi suhteessa äitiin ja sosiaalityöntekijä voi tuntua liian etäiseltä. Riittävällä taloudellisella tuella oli suuri merkitys isänä olemisessa. Isät kuvasivat asioita niin, että vuorovaikutuksen taso näytti olevan merkittävä asia. Sosiaalityöntekijöiden persoona ja sitä kautta syntytyöskentelyote vaikuttivat sekä myönteisesti että kielteisesti kokemuksiin sosiaalityöntekijöistä. Sosiaalityön toteuttamiseen vaikuttaa sosiaalityöntekijän oma kokemus perhemuodosta ja perheen dynamiikasta. Rakenteelliset tekijät sanelevat sosiaalityön reunaehtoja, jotka heijastuvat sosiaalityöhön. Sosiaalityöhön vaikuttavat puutteelliset työn tekemiseen liittyvät taloudelliset ja henkilökuntaan kohdistuvat resurssit.

Relevância:

10.00% 10.00%

Publicador:

Resumo:

Kateuden tunnetta ei ole tarkasteltu käytännöllisessä filosofiassa huolimatta sen määräävästä asemasta ihmisen normaalissa päivittäisessä elämässä. Kateus liittyy moniin ilmiöihin yksilöllisenä tai jopa kollektiivisena ryhmätunteena, kun siihen yhdistyvät epäoikeudenmukaisuus ja itsepetoksellisuus. Tutkielma pyrki osoittamaan kateuden vääjäämättömän monipuolisuuden kilpailullisena ja eriarvoisuutta lisäävänä vertailevana kompleksisena negatiivisena tunteena. Jo antiikin Kreikassa kateus liitettiin ihmisten ja jumalien väliseen eriarvoisuuteen, nykypäivänä taas kateutta leimaa liberaalisen yhteiskuntapolitiikan keskiössä ”tietämättömyyden verhon” takana egalitaarisuuden ihanne ja oikeudenmukaisuuden ja reiluuden taju. Tunnekokemuksena kateus on impotenttinen toisen paremmuudesta ja inferioi näin kateuden episodisuuden irrationaaliseen tilanteeseensa nähden antagonistiseksi. Tutkielman neljästä pääluvussa ensimmäisessä kateus yhdistetään poliittisen liberaalin yhteiskuntafilosofian yhdysvaltalaiseen kannattajaan John Rawlsiin (1921−2002). Hänen ajattelussaan ja pääteoksessaan A Theory of Justice (1971) ja siinä erityisesti kateutta käsittelevässä luvussa IX kateus on yhteiskunnassa vaikuttavaa erityispsykologista taipumusta tavoitella parempiosaisten asemaa oikeudenmukaisuuden kontraktuaalisessa valintajärjestelmässä. Rawlsille kateus ei ole tabu, vaan kateuden ongelma koskee kaikkia abstraktissa alkuasetelmassa yhteiskuntasopimuksen piiriin liittyviä sopija−agentteja. Rationaalinen agentti ei kärsi kateudesta, kun epäoikeudenmukaisuutta ei ole hänen ja muiden samojen vapaus− ja eroperiaatteiden nojalla toimivien ihmisten välillä sietämättömästi. Rawls tekee kuitenkin jaon pahantahoisessa kateudessa (proper) yleiseen ja erityiseen ja erottaa sekä emulatiivisen (emulative) eli motivoivan esimerkin sysäämän kilvoittelevan kateuden varsinaisesta kateudesta (proper). Myös anteeksiannettava kateus (excusable general envy) on Rawlsin onnellisuutta ja reiluutta tasa–arvoistavassa sopimusteorian ideaalissa varsinaisen kateuden alaluokkana mukana. Kateus ja tasa-arvo tulevat esille paremmin kilpailullisessa kateudessa, mistä myös viime vuosien merkittävin kateustutkija amerikkalainen Kentuckyn yliopiston psykologian professori Richard H. Smith on ollut kiinnostunut. Hänelle kateus on inferiorisen kompleksista ja liittyy oman arvon tunteeseen ja kognitiiviseen psykologiaan. Kateuden tutkimus on monialaistunut ja vilkastunut viime vuosikymmenen aikana. Sosiaali−psykologia, sosiologia, kulttuuriantropologia ja tunnefilosofia ovat kiinnostuneet ymmärtämään tätä kompleksista negatiivista tunnetta paremmin. Kulttuurissamme kateus toimii universaalisesti yhteydessä muihin rinnakkaistunteisiin, kuten moraaliseen paheksuntaan tai sitä lievempään närkästymiseen. Kateus ei ole perustunne, mutta sille on löydettävissä prototyypillisiä piirteitä, joskin kateus ei helposti antaudu propositionaaliseen tai kognitiiviseen arvostelmasisältöön yksin mentaalisen analyysin välityksellä (Solomon 1976). Siitä pitää huolen kateuden affektuaalnen instrumentaalisuus (feeling) ja kognitiivisen komponentiaalisen tulkinnan vaikeus kateellisen väistellessä oman itsetunnon inferiorisuuden tai omaa toimintavalmiutta heikentävien ilkeämielisten motiiviensa alaisuudessa. Kateelliselle ei ns. perisyntinä riitä, että kadehditulta olisi saatu pois haluttu myönteinen ominaisuus, kohde−esine tai asema, vaan lähietäisyydellä toimivasta kadehditusta pitäisi päästä kokonaan eroon (ns. venäläinen kateus). Siksi kateus approksimoi naapureita, ystäviä, kollegoita tai myös toisen ihmisen aviopuolisoa, mutta usein arkiyhteydessä käsitteellisesti väärinymmärrettynä, koska jälkimmäisessä on kyse kolmepaikkaisesta mustasukkaisuuden tunteesta. Kaksipaikkaisena tunteena (kateellinen & kadehdittu) ja sen vastatunteenaan usein mainittu kiittämättömyys saavat aikaan sen, että kateellinen on myös taipuvainen aggressiivisuuteen ja vihaisuuteen, mutta kun asiaa tarkastelee tarkemmin taustalta paljastuu itsepetoksen elementtejä. Kateellinen hyödyntää itsepetoksen paradoksia eli kahden vastakkaisen uskomuksen (Kateellinen, koska P & Kateellinen, koska ~P) samanaikaista voimassaoloa tilanteessa, jossa omat teot ovat suuntautuneet intentionaalisesti muualle kuin kadehditun komparatiiivisesti parempana näyttäytyvien arvostuserojen kuromiseksi tilanteen tasavertaistamiseksi kiinni. Kateellinen voi olla deliberatiivisen ahne ja nopea epäreilussa reaktiossaan kadehdittua kohtaan. Näin uppiniskainen kateustunne voi tulla eriäväksi havaitun arvioivan arvostelman kanssa. Kateustunne olisi näin määritelmällisesti intensiivistä puutetta (toistuvissa) epätasa−arvoisissa ja irrationalisoituneissa ihmiskohtaamisissa. Tutkimus esitteli kateustunteen adekvaattisena käsitteenä ja toi havaintoja kognitiivisen tunneteorian riittämättömyydestä kateustunteen tutkimukselle. Kiinnostavaa oli, että poliittisessa yhteiskuntafilosofiasta löytyi myös Rawlsin psykologisten erityistaipumuksien ja erityisesti kateuden yhteiskuntapoliittista kritiikkiä. Tunneteoreettisesti kateustunne on kognitiivista perustunnetta holistisempi, intensiivisempi ja intentionaalisempi sekä lisäksi affektuaalisesti motivoiva, joka mahdollistaa myös inhimillisen toiminnan kehittymisen, mutta myös kadehtijan tuhoamisen. Itsepetos sen sijaan tekee kateudesta haavoittuvan ja myös narsismia ruokkivan tunnetilan, jossa kateellinen toimii hedonistisesti ei−kognitiivisen irrationaalisen tietämyksen (envious feeling proper) varassa ja kieltää tunteen konsekventionaaliset usein negatiiviset seuraukset itselleen ja lähiympäristölleen.

Relevância:

10.00% 10.00%

Publicador:

Resumo:

Tutkimuksessa lähestytään oikeusvaltion paradoksia tarkastelemalla sen ilmenemistä valtiopäiväkeskusteluissa, joita käytiin hallituksen esityksistä tasavallan suojelulaiksi vuosina 1930 ja 1936. Oikeusvaltion paradoksin ytimessä on kysymys siitä, miten yksityisen oikeussubjektin myös valtion harjoittamalta mielivallalta nauttima suoja voidaan taata, kun eduskunta on ylin lainsäätäjä ja voi muuttaa myös perustuslakia, jossa tuo suoja taataan. Tämä kysymys korostuu etenkin poikkeusoloissa, jolloin toimeenpanovallalla tulisi olla riittävät valtuudet vaikean tilanteen ratkaisemiseksi. Oikeusvaltion paradoksin kannalta keskeisiä ovat muodollinen, laillisuutta ja muotoja painottava sekä materiaalinen, oikeusjärjestyksen sisällöllisiä periaatteita, kuten perusoikeuksia painottava oikeusvaltiotulkinta. Nämä kaksi tulkintaa ovat vaikeissa tilanteissa toistensa kanssa ristiriidassa ja päättäjät joutuvat tasapainoilemaan niiden välillä: toimiako tehokkaasti yhteiskuntajärjestyksen turvaamiseksi, jolloin on riski valtion sisältä käsin tapahtuvasta oikeusvaltion murenemisesta, vai kunnioittaako perusoikeuksia ja altistaa valtakunta ulkoiselle vallankaappaukselle tai muille järjestyshäiriöille. Tutkimuskysymystä tarkastellaan vuosina 1930 ja 1936 eduskunnalle annettujen hallituksen tasavallan suojelulakiesitysten myötä. Esitykset tasavallan suojelulaiksi antoivat presidentille oikeuden, mikäli valtakuntaa uhkasi vaara tai yleinen järjestys ja turvallisuus olivat uhattuina, rajoittaa tiettyjä hallitusmuodon toisessa luvussa taattuja perusoikeuksia. Vuonna 1930 lapuanliikkeen aiheuttama vallankaappauksen uhka oli todellinen ja hallituksen oli pakko antaa sen vaatimia säädöksiä kommunistisen toiminnan tukahduttamiseksi. Paradoksaalisesti laki oli samanaikaisesti lapuanliikkeen painostuksen tulos että yritys ottaa tilanne haltuun poikkeuslailla. Vuonna 1936 tilanne oli huomattavasti rauhallisempi. Lakia perusteltiin sekä maailmanpoliittisen tilanteen epävakaudella että tarpeella säätää poikkeustilanteista etukäteen osana pysyvää lainsäädäntöä. Valtuuksia ei kuitenkaan haluttu säätää osaksi valtiosääntöä, vaan säädös annettiin erillisenä poikkeuslakina. Eduskuntakeskustelussa kannat jakautuivat yleisesti ottaen siten, että lakien vastustajat esittivät materiaaliseen oikeusvaltiotulkintaan ja kannattajat muodolliseen oikeusvaltiotulkintaan lukeutuvia argumentteja. Vastustajien mielestä oli tärkeää kunnioittaa kansalaisten perusoikeuksia ja perustuslakien pysyvyyttä. He myös pelkäsivät lakien mahdollistamaa hallinnollista mielivaltaa. Lakien kannattajat puolestaan korostivat demokratian itsepuolustuksen tärkeyttä: oli yksilön kannalta parasta oikeusturvaa, että kumoukselliset voimat voitiin pitää kurissa. Vuoden 1930 laki jätettiin lepäämään yli vaalien ja hyväksyttiin lopullisesti syksyllä 1930. Se oli osa kommunistilakipakettia, mutta sitä käytettiin lapuanliikkeen hillitsemiseksi ja Mäntsälän kapinan kukistamiseksi vuonna 1932. Vuoden 1936 laki hylättiin eduskunnassa. Vuonna 1939 annettiin vielä kolmas hallituksen esitys tasavallan suojelulaiksi. Se jätettiin lepäämään yli vaalien ja hyväksyttiin syksyllä 1939. Hallituksen laajennettuja valtuuksia tarvittiin tällä kertaa sellaisia henkilöitä vastaan, joista voisi olla uhkaa Suomen ulkoiselle turvallisuudelle. Lain nojalla tehtiin satoja poliittiseen vasemmistoon kohdistuneita turvasäilöpidätyksiä sodan aikana. Tämä laki on kuitenkin rajattu tutkimuksen ulkopuolelle.

Relevância:

10.00% 10.00%

Publicador:

Resumo:

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan yliopiston yhteiskunnallista vuorovaikutusta koskevaa julkista keskustelua. Aineisto koostuu viiden levikiltään Suomen suurimpien joukkoon kuuluvan sanomalehden yliopiston yhteiskunnallista vuorovaikutusta käsittelevistä pääkirjoituksista ajalta 1.1.2008–31.12.2009. Pääkirjoituksia on aineistossa yhteensä 110. Tutkielman tarkoituksena on täydentää politiikan tutkimuksen alalla laiminlyötyä koulutuspolitiikan tutkimusta paneutuen yliopiston yhteiskunnallista roolia koskeviin merkityksiin, jotka nousivat aktiiviseen julkiseen keskusteluun yliopistolain uudistuksen myötä. Tutkimuskysymyksenä on, minkälaisia representaatioita yliopiston roolista yhteiskunnassa suomalaiset sanomalehdet välittivät pääkirjoituksissaan uuden yliopistolain säätämistä edeltäneessä uutisoinnissaan? Tutkielmassa eritellään pääkirjoituksista löytyviä yliopiston yhteiskunnallista roolia koskevia merkitysjärjestelmiä eli diskursseja käyttäen menetelmänä Teun van Dijkin diskurssianalyysia. Yliopiston roolia koskevia representaatioita tarkastellaan Jürgen Habermasin tiedon intressien teoriaan peilaten. Muita keskeisiä teoreetikkoja ovat Gerard Delanty, Henry Etzkowitz, Helga Nowotny, Jean-Francois Lyotard, Andy Green ja Marek Kwiek. Yliopiston kolmannen tehtävän korostumista pohjustetaan historiallisella kuvauksella modernin yliopiston synnystä ja yliopistoinstituution kehityksestä Euroopassa ja tarkemmin Suomessa. Työssä käydään myös läpi tutkimusta, joka pureutuu kansallisvaltion ja yliopistoinstituution historiallisen siteen purkautumiseen ja yliopiston toiminnan legitimiteetin uudelleenmäärittelyyn. Lisäksi nostetaan esiin näkemyksiä tiedon tuotannon monopolin irtautumisesta yliopistolta yhä suuremmalle joukolle toimijoita. Analyysia taustoitetaan myös uuden yliopistolain ja sen taustalla olleen ylikansallisen koulutuspolitiikan konsensuksen kautta. Pääkirjoituksissa esiintyneitä yliopiston yhteiskunnallisen roolin saamia merkityksiä tarkastellaan ensin lehtikohtaisesti, minkä jälkeen pääkirjoitusten sisältämistä representaatioista muodostetaan diskursseja. Aineistosta muodostui viisi diskurssia: globaalin selviämistaistelun diskurssi, lokaalin identiteetin diskurssi, maineenrakennuksen diskurssi, panos-tuotos-diskurssi ja myyttisen humboldtilaisuuden diskurssi. Yliopisto representoitiin alueellisen identiteetinrakennuksen ja integraation välineenä ja sellaiseksi alueen integraation välineeksi, jolle valtio on prosessin laidalla oleva tukiverkko. Alueen integraation välineeksi representoitu yliopisto esitettiin samalla globaalille huipulle tähtäämisen myötä legitimoituvaksi instituutioksi. Yliopisto representoitiin siis glokaalin huipulle nousun välineenä. Pääkirjoituksissa epäpolitisoitiin yliopiston ja alueen välinen yhteys sekä yliopiston ja elinkeinoelämän välinen yhteys. Globaalin selviämistaistelun ja myyttisen humboldtilaisuuden välinen merkityskamppailu kulki läpi aineiston. Yliopisto representoitiin teknisen tiedon intressin mukaisesti välineeksi globaalin kilpailukyvyn nostamiseksi. Toisaalta yliopisto esitettiin myös myyttisen humboldtilaiseksi puhdasta tutkimusta tekeväksi ympäröivästä yhteiskunnasta eristäytyneeksi instituutioksi. Aineistossa ei representoitu yliopistoa emansipatorista tiedon intressiä toteuttavana instituutiona vaihtoehtona teknisen tiedon intressin mukaisille representaatioille. Myöskään kommunikatiivisen tiedon intressin mukainen yliopisto ei tullut aineistossa esiin. Aineistossa annettiin vastoin tutkimuskirjallisuuden näkemyksiä yliopistolle legitiimin tiedon monopolin haltijan rooli. Pääkirjoituksissa representoitiin valtiovallan, yksityisen sektorin ja tiedeyhteisön yliopistoa koskevia intressejä. Kansalaisyhteiskunnan ja yliopiston välistä vuorovaikutusta aineisto ei nostanut esiin. Keskeisimmäksi jatkotutkimuksen aiheeksi identifioitiin tämän myötä yliopiston ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden välisen vuorovaikutuksen tarkastelu.

Relevância:

10.00% 10.00%

Publicador:

Resumo:

Tutkimuksessa tarkastellaan virtuaaliyhteisöllisyyttä, jossa jäsenten välinen vuorovaikutus tapahtuu verkon välityksellä ilman kasvokkaista kohtaamista. Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella, voiko virtuaaliyhteisöllisyys Internetin keskustelufoorumilla olla rinnastettavissa perinteiseen reaalimaailman yhteisöllisyyteen. Tutkimuksessa selvitetään, mikä tekee vuonna 2005 perustetusta keskustelufoorumi AustenForumista yhteisön, miten yhteisyyden tunne foorumilla syntyy ja miten käyttäjät itse kokevat AustenForumin yhteisönä. Tutkimuksen aineisto on kerätty 239 keskusteluketjusta, jotka aloitettiin AustenForumilla vuonna 2005, sekä seitsemän AustenForumin käyttäjän haastattelusta. Tutkimusmenetelmänä käytetään aineistolähtöistä, teorialähtöistä ja teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Pelkästään verkossa tapahtuvan vuorovaikutuksen pohjalta syntyneeseen yhteisöllisyyteen on suhtauduttu tutkimuskirjallisuudessa sekä myönteisesti että kielteisesti. Osa tutkijoista näkee virtuaaliyhteisöllisyyden mahdollisuutena luoda erilaista yhteisöllisyyttä, toiset taas uskovat virtuaaliyhteisöllisyyden tuhoavan aidon yhteisöllisyyden ja pitävät sitä keinotekoisena kopiona aidosta, kasvokkaisesta yhteisöllisyydestä. Virtuaaliyhteisöllisyyttä on pidetty symbolisena ja kuviteltuna yhteisöllisyytenä perinteisen, toiminnallisen yhteisöllisyyden sijaan. AustenForum täyttää yhteisölle annetut tunnusmerkit ja kestää virtuaaliyhteisöihin kohdistuneen tavallisimman kritiikin. Yhteisyys muodostuu AustenForumilla käyttäjien välillä syntyneen yhteisöllisen toiminnan, samanhenkisyyden, ystävyyden, vuorovaikutuksen sekä ryhmäidentiteetin ja muista erottautumisen kautta. Käyttäjät itse kokevat kuuluvansa tiiviiseen yhteisöön, ja AustenForumilla on käyttäjilleen myös kodin merkityksiä. Tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että verkossa voi syntyä reaalimaailmaan rinnastettavaa yhteisöllisyyttä. Virtuaaliyhteisöllisyyden erottaa perinteisestä yhteisöllisyydestä vain kasvokkaisen vuorovaikutuksen puuttuminen. Se ei kuitenkaan tee yhteisöllisyydestä epäaitoa. Käsitteellä virtuaaliyhteisö ei siis voida viitata yhteisöllisyyden laatuun, vaan yhteisön jäsenten vuorovaikutuskanavaan.

Relevância:

10.00% 10.00%

Publicador:

Resumo:

The designing of effective intervention tools to improve immigrants’ labor market integration remains an important topic in contemporary Western societies. This study examines whether and how a new intervention tool, Working Life Certificate (WLC), helps unemployed immigrants to find employment and strengthen their belief of their vocational skills. The study is based on quantitative longitudinal survey data from 174 unemployed immigrants of various origins who participated in the pilot phase of WLC examinations in 2009. Surveys were administered in three waves: before the test, right after it, and three months later. Although it is often argued that the unemployment among immigrants is due either to their lack of skills and cultural differences or to discrimination in recruitment, scholars within social psychology of behavior change argue that the best way of helping people to achieve their goals (e.g. finding employment) is to build up their sense of self-efficacy, alter their outcome expectances in a more positive direction or to help them to construct more detailed action and coping plans. This study aims to shed light on the role of these concepts in immigrants’ labor market integration. The results support the theories of behavior change moderately. Having positive expectances regarding the outcomes of various job search behaviors was found to predict employment in the future. Together with action and coping planning it also predicted increase in job search behavior. The intervention, WLC, was able to affect participants’ self-efficacy, but contrary to expectations, self-efficacy was found not to be related to either job search behavior or future labor market status. Also, perceived discrimination did not explain problems in finding employment, but hints of subtle or structural discrimination were found. Adoption of Finnish work culture together with strong family culture was found to predict future employment. Hence, in this thesis I argue that awarding people diplomas should be preferred in immigrant integration training as it strengthens people’s sense of self-efficacy. Instead of teaching new information, more attention should be directed at changing people’s outcome expectances in a more positive direction and helping them to construct detailed plans on how to achieve their goals.

Relevância:

10.00% 10.00%

Publicador:

Resumo:

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani turvallisuuden yksityistämisen vaikutuksia turvallisuussektorin uudistukseen konfliktin jälkeisessä tilanteessa. Turvallisuuden yksityistäminen on ilmiö, joka on saanut yhä enemmän huomiota kansainvälisen politiikan tutkimuksessa, ja se liitetään usein myös turvallisuussektorin uudistusta käsitteleviin tutkimuksiin. Yleensä turvallisuuden yksityistäminen nähdään uudistuksen kohteena tilanteessa, jossa yksityiset sotilas- ja turvallisuuspalvelut pyritään saamaan uudistuksen kautta valvonnan ja sääntelyn piiriin. Liberiassa yksityiset sotilas- ja turvallisuuspalvelut ovat kuitenkin olleet turvallisuussektorin uudistuksen toteuttajia, kun Yhdysvallat ulkoisti oman osuutensa Liberian turvallisuussektorin uudistuksesta yksityiselle sektorille. Tutkielman ensimmäinen tutkimustehtävä jakautuu kahteen tutkimuskysymykseen: 1. Miten turvallisuuden yksityistäminen vaikuttaa turvallisuussektorin uudistuksen pääperiaatteisiin eli kokonaisvaltaisuuteen, paikalliseen omistajuuteen ja paikallisen kontekstin huomioimiseen? 2. Mitkä aikaisemmissa tutkimuksissa esitetyistä hypoteeseista turvallisuuden yksityistämisen eduista ja ongelmista saavat tukea Liberian tapauksessa? Lähestyn ensimmäistä tutkimustehtävää Liberian ja Sierra Leonen turvallisuussektorin uudistusten tapaustutkimuksilla, joiden aineistoina ovat uudistuksia käsittelevät aikaisemmat tutkimukset ja raportit. Vertaan Liberian tapausta Sierra Leonen tapaukseen, koska jälkimmäistä pidetään esimerkkinä onnistuneesta turvallisuussektorin uudistuksesta konfliktin jälkeisessä tilanteessa ja monet tapausten taustamuuttujista ovat samoja. Tällöin erojen voidaan olettaa johtuvan turvallisuuden yksityistämisestä. Tutkielman toinen tutkimustehtävä on Liberian ja Sierra Leonen turvallisuussektorin uudistusten tehokkuus- ja valvontaosa-alueiden kehityksen vertailu. Tähän tarkoitukseen kokosin oleellisista indikaattoreista ja indekseistä valtiokeskeisen turvallisuuden, inhimillisen turvallisuuden ja turvallisuuden hallinnan mittarit, jotka kuvaavat Liberian ja Sierra Leonen tilannetta vuosien 2003 ja 2008 välillä. Tapaustutkimuksista käy ilmi, että turvallisuussektorin uudistuksen pääperiaatteista erityisesti paikallisen kontekstin huomioimisessa oli Liberian tapauksessa puutteita. Uudistuksen ohjenuorana käytetty suunnitelma perustui enemmän taloudellisille laskemille kuin paikallisten tai alueellisten uhkien arvioinnille, ja lisäksi voidaan kyseenalaistaa yksityisten sotilas- ja turvallisuuspalveluiden käyttö uudistuksen toteuttajina alueella, joka on aikaisemmin kärsinyt palkkasotilaiden toiminnasta. Paikallisen omistajuuden suhteen ongelmat olivat Liberiassa ja Sierra Leonessa samoja. Liberian uudistuksen kokonaisvaltaisuuden ongelmat eivät liittyneet varsinaisesti yritysten käyttöön, vaan uudistuksen pilkkomiseen useiden eri toimijoiden välillä. Yksityistämisen perusteluna käytetty joustavuusargumentti saa tukea, mutta edullisuusargumentti horjuu, ja yksityisen sektorin käytön uutena etuna esiin nousi poliittisesti arkojen kysymysten, kuten vanhan armeijan demobilisoinnin, helpottuminen. Turvallisuuden yksityistämisen mahdollisista ongelmista turvallisuussektorin uudistuksessa nousee aineistosta selvimmin esiin päämies–agentti-ongelma, koska yrityksillä oli koko uudistusprosessin ajan enemmän tietoa kuin rahoittajavaltiolla ja kohdevaltiolla ja sitä kautta parempi neuvotteluasema. Turvallisuussektorin uudistuksen mittareilla Liberian ja Sierra Leonen kehitys näyttäytyy hyvin samanlaisena. Turvallisuuden yksityistämistä ei voida suoraan tulkita huonommaksi vaihtoehdoksi, jos Sierra Leonea pidetään esimerkkinä onnistuneesta uudistuksesta. Jatkotutkimuksen kannalta mielenkiintoinen havainto on Sierra Leonen kehityksen pysähtyminen tai jopa taantuminen vuoden 2004 jälkeen kaikilla tässä tutkielmassa käytetyillä mittareilla.

Relevância:

10.00% 10.00%

Publicador:

Resumo:

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää mitä kiista Vuosaaren sataman rakentamisesta 1990- ja 2000-luvuilla kertoo eurooppalaisesta kollektiivisesta toiminnasta. Mikä on EU:n suhde ylirajaiseen kollektiiviseen toimintaan, joka syntyy unionin vaikutuksesta? Ympäristöjärjestöt Suomen Luonnonsuojeluliiton johdolla kantelivat satamahankkeesta Euroopan komissiolle ja tekivät vetoomuksen Euroopan parlamentille, koska suunnitellun sataman vieressä sijaitsi alue, joka kuului Natura 2000 –luonnonsuojeluverkostoon. Myös eurooppalaiset kattojärjestöt osallistuivat toimintaan. Aineistona on ympäristöjärjestötoimijoiden ja heidän kanssaan tekemisissä olleiden tahojen haastatteluja, asiakirjoja, sähköpostiviestejä sekä tiedotus- ja lehtimateriaalia. Satamakiistaa tutkitaan yhteiskunnallisten liikkeiden tutkimuksen perinteestä käsin. Kirjallisuudesta keskitytään erityisesti koalitionmuodostukseen, johon osallistuivat ympäristöjärjestöjen lisäksi myös Euroopan parlamentin vihreät, sekä ylirajaisen kollektiivisen toiminnan luonteen käsitteellisempään hahmottamiseen. Tapauksessa sinällään kotimainen konflikti ulkoistettiin viemällä se EU-tasolle. Bumerangi-ilmiössä valtioon yritettiin vaikuttaa EU-instituutioiden kautta. Tämän ulkoistamisen myötä syntyi ylirajainen kampanjakoalitio, joka perustui osin jäsenjärjestö-kattojärjestö-suhteeseen. Koalitiota voidaan vetoomusvaiheessa kuvailla parlamentin vihreiden mukanaolon myötä sisä- ja ulkopiiriläisten koalitioksi (insider-outsider coalition). Toiminnalla oli joitain samoja piirteitä edistämisverkostojen (transnational advocacy networks) kanssa. Syy sekä kansallisten ympäristöjärjestöjen että kattojärjestöjen aktiivisuudelle oli tapauksen oikeudellinen ennakkotapausmerkitys, joten protestikeinojen hyöty olisi ollut vähäinen. Natura pitkälti loi ympäristöjärjestöille merkityksellisen kiistan. Koska haluttiin vaikuttaa lainkäyttöön, itse tapaus oli keino, ja kantelut olivat keinon ominaisuus. Ylipäätään valittamisen mahdollistavan EU-mahdollisuusrakenteen vuoksi järjestöt pystyivät tietyllä tapaa uudelleenpolitisoimaan kansallisesti jo oikeusistuinvaiheeseen siirtyneen kiistan viemällä asian vähemmän oikeudellisille areenoille. Tapauksessa politiikka juridisoitui ja juridiikka myös politisoitui. Kantelujen voidaan kuvata olevan osa eurooppalaista yhteiskuntaa, mutta prosessin edetessä ja vetoomuksen myötä ylirajainen kollektiivinen toiminta vähitellen monipuolistui ja syveni siten, että tapauksesta voidaan hahmottaa myös eurooppalainen kansalaisyhteiskunta.

Relevância:

10.00% 10.00%

Publicador:

Resumo:

Tutkimus tarkastelee tapahtumaketjua, joka johti Kalevi Sorsan enemmistöhallituksen eroon, eduskunnan hajottamiseen sekä Keijo Liinamaan virkamieshallituksen muodostamiseen kesäkuussa 1975. Lähtökohtana on tarkastella sitä, miksi eduskunta hajotettiin ja poliittisen hallituksen tilalle muodostettiin virkamieshallitus sekä, millainen oli sen kokoonpano ja mitä se sai toimikaudellaan aikaan. Sorsan enemmistöhallitus hajosi poliittisiin erimielisyyksiin ja sisäiseen toimintakyvyttömyyteen. Taustalla oli myös Suomen taloudellisen tilanteen jatkuva heikkeneminen ja presidentti Kekkosen tyytymättömyys hallituksen toimintaan. Hallituspuolueiden edustajat pyysivät presidentiltä eroa ja samalla eduskunnan hajottamista. Kekkonen myönsi eron ja määräsi ennenaikaiset eduskuntavaalit pidettäväksi syyskuussa 1975. Hajotuskäskyä ei lopulta tarvinnut antaa, koska eduskunta päätti itse äänestyksen jälkeen lopettaa valtiopäivät. Ainoaksi vaihtoehdoksi nähtiin virkamieshallitus, koska poliittiset puolueet eivät päässeet yksimielisyyteen uudesta hallituksesta. Keskustapuolue ja sosialidemokraatit kärsivät hallitusväsymyksestä ja kokoomuksen jatkuva hallituspaitsio rajoitti koalitioiden muodostamista. Virkamieshallitus synnytettiin rauhoittamaan tilannetta ja hoitamaan ”juoksevia asioita” siksi ajaksi, kunnes maassa pidettäisiin uudet vaalit ja sen jälkeen muodostettaisiin toimintakykyinen enemmistöhallitus. Kekkonen ja Liinamaa kokosivat yhdessä ministeristön, joka koostui sekä presidentin että pääministerin luottohenkilöistä ja henkilökohtaisista ystävistä. Suurimmalla osalla ministereistä oli julkinen puoluekanta. Näin ollen hallitusta voidaan kutsua myös puolipoliittiseksi ministeristöksi. Virkamieshallitus toimi viiden ja puolen kuukauden ajan. Hallitus suoriutui Ety-järjestelyistä kunnialla, valmisteli vuoden 1976 budjettiesityksen ja toi eduskuntaan lukuisia lakiesityksiä. Suurimpiin huolenaiheisiin – kasvavaan inflaatioon ja työttömyyteen – hallitus ei ehtinyt, tasapainottavaa budjettia lukuun ottamatta, kehittää kestäviä ratkaisuja. Hallitus jätti paikkansa marraskuun lopussa 1975, jolloin Kekkonen runnasi maahan poliittisen hätätilahallituksen. Virkamieshallitukset ovat poikkeustilanteita varten, jollaista ei tosi asiassa ollut vuonna 1975. Valtansa huipulla olleelle presidentti Kekkoselle virkamieshallitus oli poliittisen vallankäytön väline – eräänlainen maan tapa, joka kutsuttiin apuun poliittisten puolueiden yhteistyön jouduttua umpikujaan. Aikalaiset suhtautuivat ei-parlamentaarisen hallituksen käyttöön varsin neutraalisti – kritiikkiä esitti etenkin lehdistö. Tutkimukseen taustalla on laaja ja monipuolinen lähdeaineisto, jonka pohjalta olen lähdekriittisin menetelmin rakentanut tutkimuskohteestani mahdollisimman kattavan ja aukottoman kokonaisuuden. Tärkeimpinä alkuperäislähteinä ovat olleet suurimpien puolueiden runsas arkistomateriaali, Liinamaan hallituksen aineisto, valtioneuvoston istuntojen pöytäkirjat sekä Keijo Liinamaan yksityiskokoelma. Kuvaa aikakauden sisäpoliittisesta tilanteesta ovat selventäneet tutkimuskirjallisuus, lähdejulkaisut, sanomalehdet sekä eräät muistelmateokset. Ajankuvaa ovat omalta osaltaan syventäneet kolmen tapahtumia läheltä seuranneen poliittisen vaikuttajan haastattelut.

Relevância:

10.00% 10.00%

Publicador:

Resumo:

Tutkimuksessa tarkastellaan Ronald Inglehartin hiljaisen arvovallankumouksen teoriaa refleksiivisen modernisaatioteorian piiristä johdettujen vaihtoehtoisten yhteiskunnallisen epävarmuuden kasvuun liitty-vien selitysmallien kautta. Inglehartin teoria antaa ymmärtää, että modernisaation myötä käynnissä on ollut hiljainen prosessi, jossa aineellisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden parissa kasvavat sukupolvet omaksuvat edeltäjiään jälkimaterialistisempia arvoja. Tutkimuksessa johdetaan Inglehartin teorialle kaksi rinnakkaista selitysmallia, jotka perustuvat Ulrich Beckin ja Anthony Giddensin modernisaatioteoretisoin-teihin. Ensimmäisessä mallissa Inglehartin määrittämää jälkimaterialismia pyritään selittämään Giddensin teorian avulla modernisaation myötä tapahtuvan traditioiden purkautumisen myötä yksilötasolla ilmenevän uudenlaisen autonomian kokemisen kautta, jolloin jälkimaterialismin oletetaan olevan yleisempää sellais-ten ihmisten keskuudessa, jotka traditioista irtautuessaan kykenevät onnistuneeseen itsereflektioon. Empiiristä mallinnusta varten koostetaan faktorianalyysillä kaksi Giddensin teoriaan perustuvaa jälkima-terialismia selittävää muuttujaa, joiden välinen yhteisvaikutus on tilastollisen analyysin keskiössä. Toinen malli perustuu Beckin riskiyhteiskuntateoretisointiin ja perustuu pitkälle kehittyneen modernisaa-tion mukanaan tuomien uudenlaisten riskien ja epävarmuuksien kokemiseen ja olettaa, että huolestunei-suus uudenlaisten riskien ja epävarmuuksien suhteen näkyy suurempana materialististen arvojen omak-sumisena. Selitysmalleja testataan empiirisesti ordinaalisella regression- sekä kovarianssianalyysillä World Values Survey 2005:n, European Values Study 2008:n sekä saksalaisen Political Attitudes, Political Participati-on and Voter Conduct in United Germany –surveyn vuosien 1994-2002 aineistoilla. Empiirisen analyysin perusteella kumpaakaan mallia ei kuitenkaan voida näyttää toteen käytettävissä olevilla aineistoilla. Tut-kimuksessa pyritään siten vielä problematisoimaan tutkimusasetelman operationalisointiin liittyviä on-gelmakohtia survey-aineistojen suhteen mahdollisten jatkotutkimuksien kannalta.

Relevância:

10.00% 10.00%

Publicador:

Resumo:

Många äldre är med om en förändring i deras hemmiljö. Ofta sker denna förändring då den äldre inte klarar av att bo hemma längre. Jag är intresserad av hur äldre upplever denna förändring och om flytten påverkar känslan av att anpassa sig till ett nytt hem. Jag är också intresserad av att undersöka vad den omgivande miljön betyder för den äldre och om hurudana känslor ett miljöombyte väcker hos den äldre. Jag har undersökt detta genom att hålla en diskussionsgrupp för äldre som bor på det finskspråkiga, kommunala servicehuset i Östra centrum. Diskussionsgruppen träffades en gång i veckan under en tidsperiod på två månader. Fyra äldre deltog aktivt i diskussionsgruppen. Som forskningsmetod har jag använt mig av narrativa livsberättelser. Jag bad de äldre i diskussionsgruppen om skrivna livsberättelser. Som forskningsmaterial användes dessutom de äldres skrivna dikter och tankar, både nya men också gamla texter. Jag använde mig av narrativ analys enligt det paradigmatiska tänkandet. Jag fann sex olika huvudteman i mitt material: hemmets betydelse, miljöns betydelse, upplevelsen av att flytta till ett servicehus, sociala samverkan, vården och upplevelsen av ålderdom. De äldre i min undersökning uppgav att miljöns betydelse hade ökat för dem efter att de flyttade till servicehuset. De äldre uppskattade särskilt känslan av lugn och stillhet då de vistades ute i naturen. Hemmets betydelse hade däremot sjunkit totalt. Ingen av de äldre uppgav lägenheten på servicehuset vara ett hem för dem, utan främst använde de ordet rum. Upplevelsen av att flytta till servicehuset hade för dem flesta i diskussionsgruppen varit positiv. Det som de äldre uppgav att de längtade mest efter på servicehuset handlade förutom små konkreta saker främst om dagliga hemsysslor. De äldre kände sig också ensamma och en orsak till detta var att den sociala samverkan uppgavs vara mycket fattig på servicehuset. De viktigaste källorna som jag har använt i denna undersökning är doktorsavhandlingarna av Anni Vilkko, Omaelämänkerta kohtaamispaikkana. Naisen elämän kerronta ja luenta (1997) och Annukka Klemola, Omasta kodista hoitokotiin. Etnografia keskipohjalaisten vanhusten siirtymävaiheesta (2006). Jag har också utgått från Sinikka Hakonens Kirjoittaminen merkityksellistää elämää (2003).

Relevância:

10.00% 10.00%

Publicador:

Resumo:

Neuvosto-Viron yhteiskunnassa tapahtui 1980-luvun loppupuoliskolla muutoksia, jotka johtivat virolaisten suurempaan toimintavapauteen. Osana uuden kansalaisyhteiskunnan muotoutumista Viroon syntyi historialle omistautunut joukkoliike, joka järjestäytyi loppuvuodesta 1987 historiaseuraksi nimeltään Eesti Muinsuskaitse Selts. Huomattava osa myöhemmän itsenäisen Viron poliittisesta eliitistä osallistui järjestön toimintaan. Seura oli luonteeltaan sekä poliittinen toimija että Viron historiaa tutkiva kansalaisjärjestö. Tutkielmani tarkastelee kumpaakin mainittua osa-aluetta historiaseuran toiminnassa. Tutkielmani tärkein alkuperäislähde on historiaseuran vuosina 1988 1991 julkaisema kerran kuukaudessa ilmestynyt aikakausilehti Muinsuskaitse Seltsi Sõnumid, jonka sivuilla käytyä keskustelua Viron historiasta, politiikasta ja Eesti Muinsuskaitse Seltsin toiminnasta tutkielmani pääosa tarkastelee. Aiempi historiantutkimus on ainoastaan sivunnut historiaseuran roolia Viron itsenäisyyden palauttamisessa. Eesti Muinsuskaitse Selts oli kansallismielinen järjestö, jonka poliittiset vaatimukset perustuivat voimakkaasti Viron kansallisesta historiasta muodostettuihin tulkintoihin. Kansallismielisten tavoitteena oli alkuvuodesta 1989 lähtien organisoida vuosien 1918 1940 tasavallan kansalaisiin tukeutunut liikehdintä, jonka oli puolestaan tarkoitus palauttaa sotienvälisen tasavallan itsenäisyys. Kansalaisliikehdintä muodosti vuoden 1990 alussa Viron kongressin, jonka syntyyn historiaseura vaikutti keskeisellä tavalla. Tutkielmani päätavoite on tarkastella historiaseuran ja sen ympärillä toimineen historialiikehdinnän tekemiä tulkintoja Viron historiasta. Vuosien 1987 1991 aikana historiaseura käynnisti Virossa ilmiön, jota kutsun historian uudelleensynnyttämiseksi. Neuvostohistorian käsitykset korvattiin kansallisromanttisella tavalla tulkita maan historiaa, joka tuki kansallismielisten poliittisia tavoitteita. Historiaseura toteutti osin tietoista historiapolitiikkaa. Ilmiötä on perusteltua kutsua uudelleensynnyttämiseksi, koska mahdollisimman laajasti noudatettiin vuosien 1918 1940 tasavallan perinteitä. Keskeisimmän osan neuvostoaikana kiellettyjen tulkintojen tuomisessa takaisin julkiseen käyttöön muodosti Viron vapaussodan (1918 1920) muiston elvyttäminen. Tärkein historiakulttuuriin liittynyt toimintamuoto oli tuhottujen muistomerkkien uudelleenrakentaminen. Historiaseuran huomio kohdistui myös presidentti Konstantin Pätsin (1874 1956) kunnianpalautukseen. Päts nostettiin kansallissankarin asemaan, vaikka hänen muistoaan varjosti vuosien 1939 1940 itsenäisyyden menetyksen aiheuttama kansallinen trauma. Viron kansallinen historia esitettiin tavalla, joka legitimoi itsenäisyyden palauttamista sekä korosti jatkuvuutta, vapaustaistelua ja itsenäisyyden välttämättömyyttä osana Viron historian kehitystä. Neuvosto-Viron ja Neuvostoliiton historian tarkastelussa korostettiin tapahtumia, joiden julkinen käsittely ei ollut aikaisempina vuosikymmeninä ollut mahdollista. Keskeiselle sijalle nostettiin monimuotoiseksi koettu punainen terrori sekä Molotovin Ribbentropin sopimus. Vuosina 1988 1991 käsitys Viron miehityksestä vahvistui. Kansallismieliset vähensivät rikolliseksi ja laittomaksi kokemansa neuvostovallan legitimiteettiä korostamalla neuvostojärjestelmän vihamieliseksi kuvattua luonnetta virolaisia kohtaan. Keskeisin päätelmäni on, että Eesti Muinsuskaitse Seltsin ja historialiikehdinnän suorittama historian uudelleensynnyttäminen mahdollisti Viron tasavallan itsenäisyyden palauttamisen vuonna 1991 siinä muodossa kuin se toteutettiin.

Relevância:

10.00% 10.00%

Publicador:

Resumo:

Hyvinvointi koostuu paitsi taloudellisista tekijöistä, myös monista muista ulottuvuuksista. Terveyden, koulutuksen, tasa-arvon sekä yhteiskunnan tarjoaman vapauden ja turvan lisäksi pitkän tähtäimen hyvinvointiin vaikuttavat erityisesti ympäristön tila ja se kuinka kestävän kehityksen mukaista on talouden toiminta. Hyvinvoinnin ollessa näinkin moniulotteinen ilmiö on sen mittaaminen hyvin haastavaa ja siksi hyvinvoinnin mittaaminen on ollut pitkään varsin kehittymätöntä. Taloustieteen teoriapohjan kehittyminen, länsimaisten yhteiskuntien uudet haasteet ja politiikan teon painopisteen siirtyminen kansalaisten hyvinvoinnin lisäämiseen ovat nostaneet hyvinvoinnin mittaamisen kehittämisen erääksi lähivuosien tärkeimmäksi painopisteeksi Euroopan unionissa. Tässä tutkimuksessa käsitellään hyvinvoinnin mittaamista erityisesti taloustieteen näkökulmasta. Tutkimuksessa esitellään erilaisia hyvinvoinnin mittaamisen menetelmiä ja syvennytään tarkemmin varsinkin niin sanottuihin yhdistelmäindikaattoreihin. Erityisesti pohditaan yhdistelmäindikaattoreiden taloustieteellistä teoriapohjaa, tutustutaan yhdistelmäindikaattoreiden käytössä ilmeneviin haasteisiin ja testataan yhdistelmäindikaattorin soveltamista käytännössä. Hyvinvoinnin mittarina on käytetty Sustainable Society Index –yhdistelmäindikaattoria (SSI), joka aggregoi yhteen 24 eri ihmisten hyvinvointiin, ympäristön tilaan ja taloudelliseen hyvinvointiin liittyvää muuttujaa. Indikaattori on laskettu tutkimuksessa Suomelle ensimmäistä kertaa vuosille 1975 – 2008. Samaan aikaan tämän tutkimuksen kanssa SSI:n kehittäjät ovat laskeneet SSI:n Hollannille samoille vuosille. Tutkimuksen mukaan yhdistelmäindikaattoreiden teoriapohja on varsin vajavainen. Niiden soveltamisessa suurimmat haasteet liittyvät riittävän ajantasaisen ja luotettavan tilastotiedon saatavuuteen. Toisaalta yhdistelmäindikaattoreiden etuna on, että niihin on monia muita hyvinvoinnin mittareita helpompi sisällyttää laaja kirjo erilaisia hyvinvoinnin osa-alueiden kehitystä kuvaavia muuttujia, kun yhteistä mittayksikköä ei tarvita. Näin ne pystyvät ottamaan muita seurantavälineitä kattavammin huomioon hyvinvoinnin eri osa-alueita. SSI:n mukaan Suomessa hyvinvointi on kaiken kaikkiaan hieman laskenut tarkasteluajanjaksolla. Hyvinvointi kasvoi 1990-luvun alun lamaan asti, jolloin hyvinvoinnissa tapahtui suuri notkahdus. Tämän jälkeen suunta on ollut taas kasvava, joskaan ennen lamaa vallinnutta hyvinvoinnin tasoa ei ole vieläkään saavutettu. Tulosten mukaan Suomessa hyvinvointi on paremmalla tasolla kuin Hollannissa. Kuitenkin hyvinvoinnin kasvu on Hollannissa ollut tarkasteluajanjaksolla nopeampaa ja ero maiden välillä on koko ajan kaventunut. Tutkimuksen lopussa tehdään ehdotuksia kuinka hyvinvoinnin mittareita ja etenkin SSI:ä tulisi jatkossa kehittää, jotta ne soveltuisivat paremmin juuri Suomen hyvinvoinnin mittaamiseen.