Kauppa, verkosto ja kaapparisota : Turkulaisen kirkonmiehen Paavali Scheelin ja Danzigin porvarin Hans Chonnertin kauppayhteydet 1509–1516

Työ on tapaustutkimus turkulaisen arkkidiakonin ja tuomiorovastin Paavali Scheelin ja Danzigin porvarin Hans Chonnertin sekä tämän pojan Hans Chonnert nuoremman kaupankäynnistä ja kaupan organisaatiosta. Työn pääasiallisena lähdeaineistona on käytetty Paavali Scheelin kirjekokoelmaa vuosilta 1509–1516. Suomen keskiajan lähteiden joukossa ainutlaatuinen kirjekokoelma mahdollistaa henkilötasolle ulottuvan tarkastelun sekä kaupassa ja henkilöverkostossa ilmenevien muutosten seuraamisen. Kirjekokoelman ohella on käytetty laajasti muita Itämeren piirin editoituja aikalaislähteitä. Aineiston lähiluvulla on hahmoteltu Scheelin ja Chonnertin kauppaverkosto: kaupan kannalta keskeiset henkilösuhteet ja henkilösuhteiden merkitys kaupassa. Verkoston kannalta olennaista on henkilöiden erilaisten roolien erottelu sekä kauppiaan, laivurin, lähetin ja velallisen roolien merkitys kauppaverkostossa. Scheelin ja Chonnertin kauppakontaktit osuvat osittain samalle ajalle Itämerellä 1500-luvun alussa käytyjen sotien kanssa. Tanskan ja Ruotsin unionikiistat sekä Tanskan ja Lyypekin (hansan) väliset kauppakiistat johtivat 1500-luvun alussa monivuotisiin sotiin, joiden yhteisenä piirteenä oli kaapparitoiminta vastustajan rannikoilla ja Itämeren keskeisillä kauppareiteillä. Itämeren kaapparisota muodostaa Scheelin ja Chonnertin kauppaverkoston kontekstin vuosina 1509–1512. Kaapparisodan loppuminen vuonna 1512 mahdollistaa Scheelin ja Chonnertin kauppaverkoston sodan- ja rauhanajan organisaation ja toiminnan vertailun. Scheelin ja Chonnertin kauppaverkoston ytimen muodosti pieni kauppiaiden ydinjoukko, johon kuului Turussa sekä kirkonmiehiä että porvareita. Ydinjoukon toiminta perustui luottamukseen, luottoihin, henkilökohtaisiin ystävyyssuhteisiin ja tiiviiseen informaation vaihtoon kirjeitse tai lähettien välityksellä. Vaikka purjehdus oli kaupankäynnin elinehto, laivureiden rooli kauppaverkostossa oli toissijainen. Sodan loppuminen Itämerellä johti laivureiden täydelliseen vaihtumiseen vuosien 1512–1513 aikana. Kauppaverkoston ydinryhmä sen sijaan säilyi samana, ja sen yhteistoiminta tiivistyi. Laajemmassa kontekstissa tapaustutkimus johtaa kolmeen päätelmään: 1) Paavali Scheelin omissa nimissään käymä kauppa oli normaali osa Turun tuomiokapitulin toimintaa; 2) turkulaiset kirkonmiehet ja porvarit tekivät kaupan saralla pitkälle menevää yhteistyötä, ja heidän kauppaverkostonsa olivat kytköksissä toisiinsa; 3) tanskalaisten monivuotinen kaapparitoiminta ei estänyt kaupankäyntiä Turun ja Danzigin välillä.

”Herkkä-omatuntoiset” : Alamaisideologia ja aseistakieltäytyminen 1960-luvun Suomessa

Tutkielman aiheena on aseetonta palvelua koskevan lainsäädännön kehitys ja siihen vaikuttaneet voimat Suomessa 1960-luvulla. Tutkimuksen kohteena ovat omantunnon syistä kieltäytyneet aseistakieltäytyjät ja täyskieltäyneet Jehovan todistajat, sekä työlaitosviranomaiset ja lainsäädäntökoneisto. Tutkimuksessa käytetään oikeustieteilijä Martin Schneinin käsitteitä alamaisideologiasta ja laitosvallasta sekä näiden vastakohdasta perusoikeusideologiasta. Tutkimuksen tarkoituksena on osoittaa tutkimusaineiston avulla miten alamaisideologia oli vallitseva asenne suomalaisessa asevelvollisia koskevassa virankäytössä. Aineistona käytän Karvian erityistyölaitoksen sekä Aseettomien työlaitostoimikunnan arkistoja, joita ei ole aiemmin käytetty tutkimuksen lähteinä. Tutkimuskirjallisuuden lisäksi käytän aikalaiskirjoituksia sekä lehdistöä. Esittelen laajasti Jehovan todistajien vallanalaista asemaa, aseistakieltäytymiskeskustelua ja -demonstraatioita Sadankomitean johtamana, lainsäädäntötyötä, asevelvollisten tutkijatoimikunnan toimintaa sekä yllytys- tai Schüller-jutuksi kutsuttua oikeudenkäyntisarjaa. Osoitan tutkimuksessani sen, miten asevelvollisuusviranomaisten vallitsevana asenteena oli juuri perusoikeuksia vähättelevä alamaisideologia. Sama ideologia hallitsi myös oikeudenkäyttöä ja lainsäädäntöä. Osoitan myös, miten tämä ideologia käytännössä pyrki vain mahdollisimman pieniin myönnytyksiin ja muutoksiin, jotta koko järjestelmän perusteita ei olisi tarvinnut muuttaa. Vastapainona toimi yksilön- ja omantunnonvapautta korostanut perusoikeusideologia, jonka edustajia aseistakieltäytyjiä tukevat piirit olivat.

Kesken jäänyt vallankumous : Sosiaalinen mobilisaatio Helsingissä vuoden 1905 suurlakosta Viaporin kapinaan 1906

Tutkielmassani käsittelen vuoden 1905 suurlakon ja Viaporin kapinan välistä aikaa vallankumouksellisena prosessina Helsingissä. Miten vallankumouksellisuus ilmeni suurlakon aikana ja sen jälkeen Helsingissä? Miten tavalliset työläiset reagoivat tapahtumiin? Metodisina apuvälineinä minulla on ensinnäkin Charles Tillyn määritelmä vallankumoukselliselle tapahtumalle. Keskeistä tälle määritelmälle on, että vallankumouksellista tapahtumaa pitää tutkia sen lähtökohdista käsin eikä lopputuloksen kautta. Vallankumouksellinen tilanne syntyy, kun olemassa oleva hallitus saa kilpailijan ja vastaavasti se on ohi, kun jompikumpi jää jäljelle. Toiseksi apunani ovat olleet sosiaalihistorialliset tutkimukset Venäjän vallankumouksesta, joissa aihetta käsitellään ruohonjuuritason näkökulmasta. Tällöin polttopisteessä ovat lakot ja niiden aikana esitetyt vaatimukset. Oleellista näistä tutkimuksissa on, ettei työläisiä nähdä tahdottomana massana, joka sokeasti tottelee poliittisten johtajien käskyjä. Työläisillä oli omia, lähinnä ammatillisia vaatimuksia, jotka ilmensivät toisaalta huolta jokapäiväisestä toimeentulosta ja toisaalta ne heijastivat demokraattisten vaatimusten ulottamista laajemmalle kuin pelkästään valtiolliselle tasolle eli myös työpaikoille. Suurlakon aikana Helsingin työläiset johtivat käytännössä kaupungin julkista elämää. Vallan keskuksena toimi kansallislakon keskuskomitea. Näkyvintä valtaa käytti kansalliskaarti. Kaarti toimi vahvana poliisivoimana koko lakon ajan. Se pyrki kontrolloimaan liikennettä ja kauppaa sekä sensuroimaan muiden tahojen tiedonvälitystä. Raittiusväellä oli myös oma kaartin osasto, jonka avulla kaupunkiin säädettiin kieltolaki sekä kiellettiin prostituutio. Keskeinen elementti lakon onnistumisen kannalta oli niinikään avustustoiminnan järjestäminen lakon vuoksi hätään joutuneille. Näin turvattiin, ettei lakkorintamassa sattuisi ennenaikaisia repeämiä. Suurlakon jälkeen työväestö aktivoitui ennennäkemättömällä tavalla. Lakkojen lukumäärä ja niihin osallistuneiden työläisten määrä moninkertaistui. SDP:n virallinen tavoite eli poliittinen kansalaisuus ei riittänyt työläisjoukoille, vaan lakoilla pyrittiin saamaan aikaiseksi demokraattinen yhteiskunta laajemminkin. Lyhytikäisiksi jääneet työehtosopimukset eivät tilannetta korjanneet. Demokratia saatiin poliittisella tsolla, mutta ruohonjuurinäkökulmasta uudistukset jäivät kesken ja tyytymättömyys säilyi. Tässä mielessä työväenliike ei integroitunut yhteiskuntaan. Suomessa vallankumouksellinen toivo asetettiin Venäjän vallankumoustapahtumien etenemiseen. Suomalaisen radikalismin päätepisteenä voi pitää epäonnistunuttta Viaporin kapinaa, johon osallistui myös suomalaisia punakaartilaisia. Punakaartilaiset olivat suurelta osin nuoria, muualta Helsinkiin muuttaneita ja vähän järjestökokemusta omaavia henkilöitä. Nuoruus, juurettomuus ja liittyminen työväentyöväenpuolueeseen tai sen järjestöihin vasta perustamisvaiheen 1899-1903 jälkeen olivatkin leimallisia piirteitä radikaalien aineksien keskuudessa. Tutkielmassani osoitan, että ruohonjuuritason tutkimuksella voidaan kuvaa vuosisadan alun työläisistä, heidän toiveistaan ja haluistaan täsmentää. Vuosien 1905 ja 1906 poliittisessa murroksessa oli myös ammatillisilla seikoilla tärkeä sija työväestön pyrkimyksissä. Ne osoittavat omalta osaltaan työläisten vallankumouksellisia ja radikaaleja vaatimuksia. Punakaartilaisradikalismi oli läheistä sukua tälle toiminnalle. Avainsanat: Sosiaalihistoria, vallankumous, työväenliike, suurlakko 1905, Viaporin kapina.

Stone Weathering in the Monastic Building Complex on Mountain of St Aaron in Petra, Jordan.

Since 1997 the Finnish Jabal Haroun Project (FJHP) has studied the ruins of the monastery and pilgrimage complex (Gr. oikos) of Aaron located on a plateau of the Mountain of Prophet Aaron, Jabal an-Nabi Harûn, ca. 5 km to the south-west of the UNESCO World Heritage site of Petra in Jordan. The state of conservation and the damaging processes affecting the stone structures of the site are studied in this M.A. thesis. The chapel was chosen as an example, as it represents the phasing and building materials of the entire site. The aim of this work is to act as a preliminary study with regards to the planning of long-term conservation at the site. The research is empirical in nature. The condition of the stones in the chapel walls was mapped using the Illustrated Glossary on Stone Deterioration, by the ICOMOS International Scientific Committee for Stone. This glossary combines several standards and systems of damage mapping used in the field. Climatic conditions (temperature and RH %) were monitored for one year (9/2005-8/2006) using a HOBO Microstation datalogger. The measurements were compared with contemporary measurements from the nearest weather station in Wadi Musa. Salts in the stones were studied by taking samples from the stone surfaces by scraping and with the “Paper Pulp”-method; with a poultice of wet cellulose fiber (Arbocel BC1000) and analyzing what main types of salts were to be found in the samples. The climatic conditions on the mountain were expected to be rapidly changing and to differ clearly from conditions in the neighboring areas. The rapid changes were confirmed, but the values did not differ as much as expected from those nearby: the 12 months monitored had average temperatures and were somewhat drier than average. Earlier research in the area has shown that the geological properties of the stone material influence its deterioration. The damage mapping showed clearly, that salts are also a major reason for stone weathering. The salt samples contained several salt combinations, whose behavior in the extremely unstable climatic conditions is difficult to predict. Detailed mapping and regular monitoring of especially the structures, that are going remain exposed, is recommended in this work.

"You must trust somebody" : Valtio, liberalismi ja sotatarviketeollisuus Britanniassa 1884-1905

Tutkielmassa on tarkasteltu Britannian sotilasviranomaisten ja maan sotatarviketeollisuuden välisiä suhteita vuosina 1884-1905. Kiihtyvän kilpavarustelun myötä Britannian sotilasbudjetit kasvoivat nopeasti, mikä johti maan sotatarviketeollisuuden saamien tilausten määrän nopeaan kasvuun samalla kun tuotteiden teknologinen kehitys oli nopeaa. Sotilasmenojen nopea kasvu antoi sotamateriaalihankinnoista vastaaville viranomaisille mahdollisuuden vaikuttaa yksityisen teollisuuden kehitykseen. Keskittämällä tilaukset vain luotettavina pitämilleen yrityksille viranomaiset loivat näiden kanssa puolivirallisia yhteistyösuhteita ja edistivät samalla voimakkaasti alan keskittymistä. Toisaalta muutamien suuryritysten hallitsemasta sotatarviketuotannosta muodostui yksi niistä harvoista teollisuuden aloista, joilla Britannian nopeasti kasvavat kilpailijat eivät pystyneet ohittamaan sitä enempää tuotteiden teknologisessa tasossa kuin markkinaosuuksien suuruudessakaan. Tiettyjen yritysten suosimisen taustalla ei ollut vain maanpuolustuksen kannalta rationaalinen pyrkimys hankkia riittävän laadukasta ja kehittynyttä sotamateriaalia, vaan asiaan vaikutti myös upseerien ja sotilasministeriöiden siviilivirkamiesten perinteiset aristokraattiset ajattelu- ja toimintamallit. Taloudellisen liberalismin hengessä tapahtuneet pyrkimykset uudistaa hankintamenettelyä vastaamaan enemmän vapaan kilpailun ja taloudellisuuden ihanteita jäivät yleensä tuloksettomiksi. Sotamateriaalihankintoihin liittyvä päätöksenteko vaati suurta asiantuntemusta, mikä johti sotaministeriön ja amiraliteetin virkamiesten vaikutusvallan kasvamiseen. Sotateollisuuden laajeneminen kytkeytyy läheisesti 1900-luvun alussa Britannian yhteiskunnallisessa elämässä tapahtuneeseen muutokseen, jota yleensä on luonnehdittu laissez fairen lopuksi. Jo 1880-luvulla alkaneella puuttumisellaan yksityisten sotateollisuusyritysten kehitykseen viranomaiset olivat alkaneet harjoittaa suunniteltua teollisuuspolitiikkaa, jonka tuloksena syntynyt puolivirallinen sotilasteollinen sektori oli aatteellisesti liberaaliin yhteiskuntaan soveltumaton ilmiö. Aseteollisuudessa Britannian valtio oli siten joutunut ensimmäisen kerran läheiseen vuorovaikutussuhteeseen modernien suuryritysten kanssa. Kytkentä, joka 1900-luvun kuluessa levisi yhä uusille aloille samalla kun valtion roolia talouselämässä alettiin vahvistaa. Tutkimuksen varsinaisen lähdemateriaalin muodostavat Britannian parlamentin pöytäkirjat ja sen komiteoiden raportit Niiden ohella on käytetty päätöksien tekemiseen osallistuneiden tai niihin vaikuttamiseen pyrkineiden poliitikkojen ja sotilaiden painettuja puheita, kirjekokoelmia, päiväkirjoja ja muistelmia sekä eräitä aikakauden historiaa koskevia dokumenttikokoelmia ja tilastojulkaisuja. Oleellista valaistusta asiaan tuovat osaltaan aikalaisten kirjoittamat teokset sekä lehdistö, joista kuvastuu ajalle ominainen ajattelutapa. Aihetta suoranaisesti koskevaa, tieteellisen tutkimusten kriteerit täyttävää aikaisempaa tutkimusta on vähän, mutta aihetta sivuavien tutkimusten määrä on erittäin suuri. Sotamateriaalihankintoja ja niiden taustalla olevia syitä voidaan tarkastella niin talous-, sota- aate-, kuin poliittisen historiankin näkökulmista, mutta yksinään mikään niistä ei ole riittävä tämän tutkimuksen kysymyksenasettelun kannalta. Siten tutkielmaa varten on perehdytty laajasti aikakautta koskevaan tutkimuskirjallisuuteen.

Minästä toiseen : Lacanilaisen subjektin syntymä Anaïs Ninin House of Incestissä ja Hélène Cixous'n Dedans'issa

The study approaches two modern novels using the conceptual frame of Lacanian psychoanalysis, especially the Lacanian notion of subject. The novels can be described as subversive “Bildungsromans” (development novels) highly influenced by psychoanalytic thought. Anaïs Nin’s (1903—1977) “poetic novel” House of Incest (1936) is a story of sexual and artistic awakening while Hélène Cixous’s (b. 1937) first novel Dedans (1969) depicts the growth of a little girl whose father dies. Both are first novels and first person narratives. Concentrating in the narrator’s internal life the novels writings break with the realistic conventions of narrative, bringing forth the themes of anguish, alienation from the world and escape into the prison like realm of the self. The study follows roughly the Lacanian process of becoming a subject. Each chapter opens up with a quick introduction to the Lacanian concepts used in the following part that analyses the novels. The study can thus also be used as a brief introduction to Lacanian theory in finnish. The psychoanalytic narrative/story of the birth of the subject and the novels stories can be seen as mirroring each other. The method of the study is thus based on a dialogue between the theoretical concepts and the analyses. Novels are being approached as texts that break with the Cartesian notion of an autonomous subject making room for a dialectics of self and other, for a movement in which the “I” builds an identity mirroring itself with others. While both of the novels recount the birth of a character called I, they also have a first person narrator apart from the character “I”. Having constituted the self’s identity, the narrator finds from inside of the self also an other or “you” – this discovery is the final clue to the coffin of the autonomous self. From the Lacanian perspective man’s great Other is the order of language, Symbolic, which constitutes the individual, the speaking subject. Using this perspective the novels are interpreted as describing the process of becoming a subject of the Symbolic; subjected to Symbolic order. This “birth process” happens in particular in the Imaginary register, where the self’s identity is built. In the Imaginary or Mirror phase the “I” mirrors himself with different others (e.g. with his mirror image and the family members, the surrounding others) learning to see his body and his selfhood both as familiar and strange, other. In the Imaginary phase the novels’ characters are also trying to deal with the opposite realm of the Symcolic, the Real. The Lacanian Real is not the reality “before words” but a reality left over from the Symbolic, aside of it but constituted by the Symbolic, to be deducted only from within it. In the novels the Real is experienced as a womblike state where the self is immersed in the other’s body. The process of coming a subject of the Symbolic is depicted also as a process of renouncing the “dream of the womb”, which, if realized, could only mean the non-existence of the subject, i.e. death. The study concentrates on analysing the novels’ writing, where meanings are constantly changing: “I” becomes you, the father becomes a mother, inside becomes outside. This technique enables also the deconstruction of certain opposing notions in the novels. The Lacanian point of view exposes language as a constantly moving universe where the subject has no more stability than the momentary meanings language creates. The self’s identity depicted in the novels is a Lacanian fixed identity, whose growth is necessary but opposes the flux imminent to the Symbolic. The anguish experienced in the novels, in the “house of incest” or “inside”, is due to clinging on the unchanging “I”. However, the writing of the novels shows how the meaning of the “I” changes constantly and the fixity thus becomes movement. This way House of Incest and Dedans, despite their pessimistic stories, manage to create an image of a new, moving subject.

Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi : näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta

Tutkielma käsittelee vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suhteutumista yhteiskunnan modernisaatioprosessiin nälkävuosista 2000-luvulle. Aihepiiriä tarkastellaan lähinnä Etelä-pohjanmaan itäosissa Järviseudulla sijaitsevan Alajärven kunnan alueesta käsin. Alajärven puitteissa käsitellään myös lestadiolaisuuden laajempaa kontekstia sekä sen suhteutumista Suomen historiaan ja yhteiskunnan rakenteisiin ja niiden muutoksiin. Yksilön, joukkoliikkeen ja yhteiskunnan suhteita ja merkityksiä avataan tutkielmassa psykohistoriallisten teorioiden kautta. Historiallista muutosta jäsennetään puolestaan modernisaation määrittelyillä. Tutkielman lähdemateriaali perustuu arkistoaineistoon, jossa keskeisessä osassa ovat Alajärven seurakunnan arkisto, sekä Alajärven rauhanyhdistyksen arkisto. Myös herätysliikkeen lehtiä ja muistitietoa käytetään lähdemateriaalina. Lestadiolaisuus saapui Alajärvelle suurten nälkävuosien jälkeen 1870-luvulla. Liikkeen saapumisvaihe voidaan käsittää osana laajempaa yhteiskunnallista muutosta, jossa yksilön kasvava vastuu esimerkiksi rahatalouden muodossa muutti yksilön asemaa ja minuuden rakentumisen ehtoja. Herätysliikkeen ensimmäiset saarnamiehet näyttäytyvät lähteissä murrosprosessin eläjiksi. Lestadiolaisten saarnamiesten nimiä löytyy varsin paljon esimerkiksi kirkkokurinalaisten luettelosta, erilaisista siveellisyysrikkomuksista syytettynä. Lestadiolaisuuden leviäminen liittyy läheisesti myös siirtolaisuuteen. Lestadiolaisuuteen liittyy varhaisvaiheista lähtien niin sanotut liikutukset, jotka voidaan tulkita minäintegraation katoamiseksi ja tiedostamattomien hahmojen nousemiseksi hallitsemaan käyttäytymistä uskonnollisen, olemassaolon ahdistusta symboloivan, puheen seurauksena. Uuden vuosisadan alkupuoliskolla lestadiolaisuus loi asemansa seudun suurimpana hengellisenä liikkeenä ja ylipäätään suurimpana joukkoliikkeenä. Joukkoliikkeellä oli minuuden ja maailman suhteita jäsentävä rooli, ja siihen sulautuminen koettiin usein paluuna turvallisen seurakuntaäidin helmaan. Metaforat voidaan tulkita psykohistoriallisesti paluuna varhaislapsuuden menetettyyn tai saavuttamattomaan asetelmaan. Vanhoillislestadiolaisuus paalutti vuosisadan alkupuoliskolla arvomaailmansa voimakkaasti valkoisen Suomen arvomaailmaan ja ihanteisiin. Toisen maailmansodan jälkeinen yhteiskuntarakenteen nopea muutos maatalousvaltaisesta kunnasta palvelu- ja teollisuusvetoiseksi yhteiskunnaksi, sekä yleinen muuttoliike maalta kohti suurempia keskuksia aiheuttivat suomalaisessa yhteiskunnassa laajan kulttuuri- arvo ja elämäntapamurroksen. Tämä murros näkyy vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä kriisitilana, jonka alkusysäys oli liikkeen sivistysporvariston erkaantuminen herätysliikkeestä etenkin suuremmissa kaupungeissa 1960-luvun alussa. Alajärvellä varsinaista hajaantumista ei tapahtunut, mutta yhteiskunnan muuttuminen heijastui voimakkaasti vanhoillislestadiolaiseen kulttuuriin ja vanhoillislestadiolaisuus kääntyi voimakkaasti sisäänpäin modernisaation elementtien levitessä laajemmin liikkeen agraarisille ydinalueille 1960- ja 1970-luvuilla. Tästä kumpuaa liikkeessä voimakas kuohunta, jossa uskonnollinen todellisuus ja pahuuden lohkominen "maailmaan" nousevat keskeiseen asemaan. Henkilöitä, jotka eivät jakaneet ryhmän yhteisiä ihanteita ja kokemuksia pyrittiin saamaan kuriin niin sanotuissa hoitokokouksissa. Yksimielisyys ja "yhteinen rakkaus" suhteessa kollektiiviin on keskeinen piirre vanhoillislestadiolaisen liikkeen itsemäärittelyissä 1970-luvulla. Alajärven suurimman hengellisen liikkeen jäsenmäärä kääntyy laskuun 2000-luvun alussa. Kasvun pysähtyminen selittyy pitkälti yleisellä muuttoliikkeellä jonka myötä vanhoillislestadiolaisuuden painopiste on siirtynyt kohti Etelä-Suomea ja suurien kaupunkien ympäristöön. Postmoderni kulttuuri on asettanut vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen uudenlaiseen asemaan. Yksilön vapauden ja individualismin korostuksissa traditionaalinen liikkeen sisällä on heränneet kysymykset etenkin yhteisön roolista yksilön suhteellisen toimintavapauden määrittelijänä. Vanhoillislestadiolainen joukkoliike kantaa vielä 2000-luvullakin merkityssisältöjä, joissa yksilö ikään kuin uhrautuu yhteisön hyväksi ja kannattelee kollektiivisia rakenteita.

Helsingin galleriakenttä, kentän muutokset ja positiot vuosina 1983-2009

Tutkielman aiheena on Helsingin taidegalleriat ja niiden muodostama galleriakenttä. Tutkielmassa tarkastellaan galleriakenttää, galleriakentän ja galleriatoiminnan muutoksia sekä gallerioiden asemia ja asemien muutoksia kentän sisällä vuosina 1983–2009. Tutkielman tavoitteena on toimia Helsingin galleriakentän ja sen lähihistorian perustutkimuksena ja galleriakentän sisäisten asemien rakentumisen analyysina. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: Millaisia muutoksia Helsingin taidegalleriakentässä, sen toimijajoukossa ja gallerioiden toiminnassa on tapahtunut 1980-luvun alkupuolelta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun tultaessa? Mitkä ja millaiset galleriat ovat tutkittavan ajanjakson eri vaiheissa muodostaneet keskeisten gallerioiden joukon, mihin tämä asema on perustunut ja miten galleriakentän sisäiset asemat ovat muuttuneet? Galleriakenttää analysoidaan ja tarkastellaan yhdistäen taidehistoriallisen perustutkimuksen menetelmiä taiteensosiologiseen analyysiin. Tutkielman teoreettinen näkökulma perustuu sosiologi Pierre Bourdieun kenttää koskevaan teoriaan. Teorian rooli on toimia työkaluna tutkittavan kentän ja sen toimijoiden asemien havainnoinnissa ja analyysissa. Tutkielman empiirinen aineisto muodostuu tutkielman tekijän laatimien 28 galleristin ja muun galleriakentän toimijan haastattelujen muodostamasta haastatteluaineistosta. Haastatellut edustavat 22 galleriaa. Niiden muodostama joukko koostuu yksityisistä gallerioista, taiteilijaliittojen gallerioista ja vaihtoehtoisiksi tai taiteilijavetoisiksi määriteltävissä olevista tutkitulla ajanjaksolla eri tavoin keskeisinä pidetyistä gallerioista. Haastattelujen ohella tärkeänä aineistona toimii tutkittavan ajanjakson lehtikirjoittelu. Sen osalta lähteenä on käytetty Helsingin galleriakenttää ja gallerioita koskevaa lehtikirjoittelua, joka on tallennettu Kuvataiteen keskusarkiston leikearkistoon. Lisäksi lähteinä ovat Taide-lehden vuosikerrat tutkittavalta ajalta. Galleriakentän lähihistorian tarkastelun pohjaksi tutkielmassa analysoidaan gallerioiden roolia kuvataiteen kentän portinvartijoina, galleriakentän toimijoiden näkemyksiä keskeisen gallerian aseman rakentumisesta ja gallerioita koskevia luokituksia ja ryhmityksiä. Tutkielman ytimen muodostaa luku, jossa käydään kronologisesti läpi galleriakentän muutoksia ja keskeisiä toimijoita tutkielmassa tarkastellulla ajanjaksolla. Lopuksi syvennetään kentän kronologisen kuvauksen pohjalta galleriakentän muutosten analyysia Bourdieun teorian ja käsitteiden avulla. Tutkielman yhtenä tuloksena on tutkittavan kentän ajanjakson hahmottuminen seuraaviksi jaksoiksi: vuodet 1983–1990, vuodet 1990–1997, vuodet 1997–2002 ja vuodesta 2002 alkanut kentän nykytilanteeseen sidostuva jakso. Jaksot hahmottuvat tarkastellun kentän, galleriatoiminnan ja kentällä kulloinkin keskeisten toimijoiden joukon muutosten pohjalta. Jaksojen liitoskohdat ovat muutosten tihentymiä kentän keskeisten toimijoiden joukossa. Jaksot liittyvät osittain myös yleisen taloustilanteen muutoksiin siltä osin kuin ne ovat vaikuttaneet galleriatoimintaan ja siihen, millainen galleriatoiminta ja mitkä toimijat kulloinkin ovat nousseet keskeisiksi. Tutkielman ydinluvussa tarkasteltava ja analysoitava kentän muutosten ja gallerioiden asemien kronologinen kuvaus muodostaa kokonaisuudessaan tutkielman tärkeimmät perustutkimukselliset tulokset. Tulosten loppupäätelminä tutkielmassa päädytään seuraavaan analyysiin. Galleriakentän muutokset sidostuvat kuvataiteen muutoksiin ja talouden nousu- ja laskukausiin, ne eivät kuitenkaan ole tämänkaltaisista ulkoisista tekijöistä johdettavissa. Gallerioiden asemien rakentuminen ja muutokset ovat kytköksissä kentän sisäisiin muutoksiin siten, että kentän toimijajoukon muutokset joko sidostuvat toisiinsa tai asettuvat samanaikaisiksi. Kentän asemien tila vaikuttaa siihen, millaisen aseman uusi galleria pyrkii ottamaan sekä millaisen aseman se saa kentällä ja mediassa. Kenttä näyttäytyy tilana, jossa toisen toimijan poistuminen kentältä luo aukkoja ja tilauksia toisten toimijoiden synnylle. Kentän asemien rakentuminen ja muutokset syntyvät toisaalta gallerioiden toiminnan ja niiden esittämän taiteen ja taiteilijoiden perusteella sekä toisaalta myös suhteessa gallerioiden jaotteluihin ja luokitteluihin. Kentän rakenteen muodostuessa kentän voimasuhteiden tilan kautta muodostuvat keskeisiksi koettujen gallerioiden joukon muutokset erityisen oleellisiksi sille, miten asemat kentällä ovat kulloinkin rakentuneet

Bergslagenista Karjalaan : Ruotsalaisten vuorimiesten siirtolaisuus Pitkärantaan 1879 - 1904

Pitkärannan kaivokselle Laatokan Karjalaan saapui vuonna 1880 24 ruotsalaista vuorimiestä perheineen käynnistääkseen sen uudella teholla, tekemään siitä modernin ja johtamaan sen toimintaa. Heidät oli rekrytoinut sinne pietarilainen kansainvälisten liikemiesten omistama pankki suomalaisen vuoriteollisuuden asiantuntijan Hjalmar Furuhjelmin avulla. Pankki oli hankkinut lupaavalla malmialueella sijainneen kaivoksen omistukseensa muutamaa vuotta aikaisemmin. Ruotsalaisten saapumisesta käynnistyi 25 vuotta jatkunut ketjusiirtolaisuus Ruotsin vuoriteollisuuden keskusalueelta Bergslagenista Pitkärantaan, mikä oli pituutensa ja toimintansa vuoksi merkittävä. Vaikka Pitkäranta sijaitsi periferiassa, oli se hyvin kansainvälinen paikka, jossa oli myös muutamia muunmaalaisia työntekijöitä. Pitkäranta eli ruotsalaisten johdossa teollisen kultakautensa. Sieltä louhittiin pääasiassa kuparia, mutta loppuaikoina toiminta keskittyi rautamalmiin, jota rikastettiin. Kaivoksen yhteydessä toimi eri aikoina myös muuta teollisuutta kuten pullotehdas. Monet Pitkärannan ruotsalaisista olivat siirtolaisina perheensä kanssa. Naimattomista muutamat solmivat avioliiton suomalaisen kanssa ja kaksi kaivoksen saksalaisen johtajan O. G. Trüstedtin tyttärien kanssa. Ruotsalaiset siirtolaiset olivat Pitkärannassa johtavassa asemassa niin tehtäviensä pohjalta kuin sosiaalisestikin. Pitkärannan ruotsalaiset eivät pääsaantöisesti integroituneet Suomeen, vaan säilyttivät ruotsalaisen identiteettinsä ja palasivat jossain vaiheessa takaisin Ruotsiin - jopa sellaiset, jotka olivat Suomessa yli kymmenen vuotta. Vain muutama ruotsalainen vuorimies jäi Suomeen. Ruotsalaiset loivat Pitkärannassa ollessaan tiiviin suhdeverkon, johon kuului keskeisesti myös Trüstedtien perhe. Verkosto toimi tiiviisti muutama vuosi Pitkärannan jälkeen perustetun Outokummun kaivoksen alkutaipaleen aikana. Pitkärannan ruotsalaiset liittyivät vielä Petsamon nikkelinkin löytymiseen. Pitkärannan ruotsalaisuus kuului kolmeen historialliseen kontekstiin. Taustalla oli vuosisatoja Ruotsista Suomeen jatkunut vuoriammattilaisten siirtolaisuus, joka ei ollut loppunut, vaikka maiden valtiollinen side oli päättynyt vuonna 1809. Tästä syytä rekrytoijien kannalta Ruotsi oli luonnollinen kohde. Rekrytoidut taas elivät Ruotsin suurinta siirtolaisuusaaltoa, jolloin suuret siirtolaisvirrat suuntautuivat Pohjois-Amerikkaan ja siirtolaisuus kosketti lähes jokaista ruotsalaista. Kolmas taustalla vaikuttanut historiallinen kehitys oli Pietarin nopea kasvu ja kansainvälistyminen sekä sen imussa tapahtunut vaikutusalueiden ja koko Suomen teollistuminen. Pitkärannan kaivos oli Pietarin kansainvälisten liikemiesten omistama ja sen tuotanto palveli täysin Pietaria, jonka laajaan vaikutusalueeseen Pitkäranta kuului hyvin voimakkaasti. Monessa mielessä ruotsalaisten vuorimiesten siirtolaisuus Pitkärantaan olikin enemmän siirtolaisuutta Pietarin vaikutusalueelle kuin Suomeen. Pitkärannan side Suomeen oli lähinnä vain sen fyysinen sijainti, muuten sitä täytyy arvioida kiinteästi osana Pietarin vaiheita. Pitkäranta oli Amerikan siirtolaisuuteen ja vähän myöhemmin alkaneeseen Norrbotteniin muuttoon verrattuna vain pieni sivujuonne ruotsalaisessa 1800-luvun lopun siirtolaisuudessa. Suomeen ja Venäjälle tapahtuneen ruotsalaissiirtolaisuuden joukossa se oli kuitenkin aikanaan merkittävä, monimuotoinen ja kauaskantoinen tapahtuma. Avainsanat: ruotsalaiset, siirtolaisuus, vuoriteollisuus, ruukki, kaivos, Pitkäranta, Impilahti, Falun, Pietari, Bergslagen, kupari, ketjusiirtolaisuus

Uskon yhdistämät : Englantilaisten puritaanien uskonnollinen yhteisö ennen sisällissotaa

Yhteisö, jonka englantilaiset puritaanit muodostivat, on kiinnostanut monia tutkijoita, mutta yleensä vain jonkin toisen tutkimuskysymyksen ohessa. Tässä tutkielmassa pyritään luomaan yleiskuva siihen, mitä puritaanit yhteisöstään sanoivat tai ajattelivat ennen 1640-lukua ja sen mullistuksia. Keskeisiä kysymyksiä ovat, olivatko rajat muihin selvät, mitä puritaaniyhteisö antoi jäsenilleen ja mikä oli uskonveljeyden asema muihin sosiaalisiin suhteisiin nähden. Lähteinä on käytetty pääasiassa opastavaa ja opettavaa kirjallisuutta ja saarnoja sekä päiväkirjoja ja joitakin säilyneitä kirjeitä. Ulkopuolisten silmissä puritaanit olivat korkean moraalin vaatijoita, perinteisten hauskanpidon muotojen lopettajia ja naapurisovun huonontajia. Puritaaneilla oli kuitenkin hyvä tarkoitus toisten asioihin sekaantumisessaan: he olivat rakentamassa raamatullista ja hurskasta yhteiskuntaa ja katsoivat olevansa osallisia siihen syntiin, jota jättivät moittimatta. Vallanpitäjät puolestaan pitivät puritaaneja uhkana vakaudelle. Puritaanit kuitenkin halusivat kunnioittaa maallisia auktoriteetteja ja hierarkioita, mikäli se oli mahdollista pysyen samalla uskollisena Jumalan sanalle. Puritaaniyhteisöä laajennettiin ja pidettiin yllä tukemalla puritaanisia saarnaajia, julkaisemalla puritaanista kirjallisuutta ja pitämällä huoli puolison, lasten ja palvelijoiden uskonnollisesta kasvatuksesta. Puritaanit tuntuvat pitäneen kääntymyskokemuksessa tärkeänä synnintuntoon tuloa, mikä selittää heidän käyttämiään keinoja eli saarnoja, painatteita ja lähimmäisten synneistä huomauttamista. Perheeseen tosin yleisesti kehotettiin mahdollisuuksien mukaan valitsemaan hurskaita jäseniä puolisoksi ja palvelijoiksi. Lukuisissa kirjoituksissa puritaaneja kehotettiin pysymään erillään syntisistä ja määriteltiin, millainen yhteys näihin oli luvallista. Täysin sulkeutunut puritaaniyhteisö ei kuitenkaan ollut, sillä muun muassa taloudellinen kanssakäyminen oli sallittua ja ulkopuolisten elämään puututtiin monin tavoin. Uskonnollinen kirjallisuus ei juuri auta hahmottamaan puritaaniyhteisön rajoja, sillä käsitteitä, joilla viitattiin uskonnolliseen yhteisöön tai siihen kuulumattomiin, ei määritelty eikä käytetty johdonmukaisesti. Syynä tähän epämääräisyyteen oli ehkä varovaisuus tai separatismista irtisanoutuminen. Puritaanit eivät koskaan järjestäytyneet laajasti ja pysyvästi, eikä jäsenyyteen liittynyt mitään erikoisia rituaaleja tai merkkejä, siksi käytännössäkin uskonnollisen yhteisön rajat saattoivat olla osittain liukuvat, mutta vastakkainasettelu pyhien ja syntisten välillä oli jyrkkä. Aineellisen avun antamisen saneli ensisijaisesti kristillinen rakkaus ja avun tarve, mutta uskonveljille annettiin kuitenkin erityisasema. Kaikkein tärkeintä oli huolehtia ydinperheen tarpeiden täyttämisestä, mutta heti sitä kaukaisemmat sukulaiset saattoi syrjäyttää uskonveli. Sama hierarkia näkyy muissakin ihmissuhteita koskevissa ohjeissa, joten puritanismi ei varsinaisesti pyrkinyt horjuttamaan perheinstituutiota, vaikka perhekään ei ollut niin pyhä kuin Jumalan sana. Puritanismi myös ylläpiti sosiaalisia rajoja, joskin yhteinen uskonto ja sen kulttuuri henkisesti saattoivatkin lähentää sosiaaliryhmiä toisiinsa.

"Lipun juureen!" : Suomen lippu toteemina nuoressa tasavallassa

Tutkielma käsittelee Suomen lippua toteemina. Ajallisesti tutkimus sijoittuu itsenäisyyden ajan alkuun. Työn teoreettinen lähtökohta on idea kansallislipusta kansakunnan itseensä kohdistuvan palvonnan merkkinä. Tutkielmassa tarkastellaan lippuun liittyvän veriuhrin ja uhrivalmiuden merkitystä suomalaisen kansakunnan rakentamisessa: uhrien kautta kansakunta saa elinvoimaa ja lippu liehuu suoritetun uhrin merkkinä. Tutkielman aluksi käsitellään nationalismitutkimusta ja kansallisuusaatteen traditioita sekä pohditaan lipputotemismin teoriaa. Toteemi pyrkii sisällyttämään itseensä koko yhteiskunnan: ihmisten tavoitellessa tiettyä objektia he sisäistävät itseensä sen ideaalit. Työn empiirinen osuus käsittää vuosina 1917-1918 julkisuudessa ja eduskunnassa käydyn keskustelun Suomen lipun väreistä ja merkityksestä. Ennen kansalaissotaa etenkin suomenkielisen maaseutuväestön kannattama sinivalkoinen väriyhdistelmä oli suuresta kannatuksestaan huolimatta puolustusasemissa virallisia vaakunavärejä vastaan, mutta vuoden 1918 tapahtumat muuttivat asetelman. Punainen väri sai väistyä, mutta punalipun pelko ei ollut ainoa asiaa selittävä tekijä. Etenkin nuori suomenkielinen sivistyneistö, joka oli kannattanut punakeltaisia värejä, palasi sodan jälkeen isiensä sinivalkoiseen perinteeseen. Taustalla oli syyllisyys: sinivalkoinen edusti paluuta idealistiseen ja harmoniseen esiseksuaaliseen tilaan punakeltaisen liehuessa hyökkäävän ja yksilöllisen materialismin merkkinä. 1920-luvulla työväestö ryhmittyi punalipun perään sosialidemokraattien noustessa vaa'ankieliasemaan heidän omaksuessaan valtakunnanlipun osaksi järjestötomintaansa vuonna 1927; kansallinen lippukulttuuri alkoi vähitellen kehittyä liputuskäytäntöjen vakiintuessa. Valtion ja sen laitosten sekä kuntien harjoittaman virallisen liputuksen ohella kahden kansalaisjärjestön lipputyö oli merkityksellistä. Itsenäisyyden Liitto ja Suomalaisuuden Liitto pyrkivät levittämään Suomen lippuja ja lipun sanomaa maan eri puolille. Itsenäisyyden Liitto nousi 1920-luvun lopulla tärkeimmäksi järjestöksi, sillä sille lippuasia oli todellinen pakkomielle. Liiton toiminta heijastaa totemismin teoriaa hyvin: lipun sanattomien ideaalien omaksuminen oli ainoa kansaa eheyttävä tekijä, koko valtakuntaa peittävä yhtenäinen lippumeri todiste yhteiskunnallisesta ja kieliriidattomasta yksimielisyydestä. Liiton sanoma kuului lyhyesti: kuoleminen lipun vaatimien arvojen - yksimielisen ja eheän kansan - puolesta oli itsestäänselvää, vaikeampaa oli elää oikealla tavalla vailla puolueriitojen sävyttämiä yksilöllisen itsekeskeisiä pyyteitä vain kansakokonaisuutta palvellen. Itsenäisyyden Liitto kehitti eteenpäin 1920-luvun puolivälissä esitettyä ideaa erityisestä Suomen lipun päivästä, joka sijoitettiin juhannukseksi. Ensimmäisen kerran lippupäivää vietettiin vuonna 1927 ja seuraavasta vuodesta lähtien liitto järjesti juhannuksena lippujuhlia ympäri maata. Itsenäisyyspävänä liitto järjesti virallisen lipunnostoseremonian Helsingissä Tähtitorninmäellä vuodesta 1928 alkaen. 1920- ja 30-lukujen vaihteessa lapuanliike ja työväentalojen pakkoliputukset sekä kommunistien aktivoitunut toiminta kärjistivät toteemien suhteet, mutta ilmiö oli monessa mielessä viimeinen kouristus ennen lipputoteemien suhteiden lientymistä, joka alkoi 1930-luvun puolivälissä. Tutkielman lähdeaineistona on käytetty tarkasteltujen järjestöjen arkistokokoelmia, laajasti lehdistöä sekä aikalaiskirjallisuutta. Oman osansa muodostavat valtiopäiväasiakirjat. Avainsanat: Suomen lippu, lippukulttuuri, totemismi, uhri, nationalismi

Eläinruumis - seuraeläin : Erittävä ruumis englantilaisessa lääketieteessä ja kohteliaisuuskulttuurissa 1700-1780

Tutkielmani tarkastelee käsityksiä ruumiista englantilaisessa kulttuurissa n. 1700-1780. Ruumiin historia on varsin uusi historiantutkimuksen ala ja sitä on leimannut feministinen tutkimusote, joka on keskittynyt diskurssiin naisen ruumiista ja seksuaalisuudesta. Itse kuitenkin lähestyn ruumista sen sivuutetun ulottuvuuden, ruumiineritteiden, kautta ja yhdistän käsitykset myös toiminnan tasolle. Tarkastelen erittävää ruumiista kulttuurihistoriallisesti sijoittamalla sen kahteen 1700-luvulla merkittävään kontekstiin: lääketieteeseen ja kohteliaisuuskulttuuriin. Tällä pyrin paitsi avaamaan ruumiiseen ja ruumiineritteisiin liittyvien käsitysten kirjoa myös osoittamaan näiden kahden kontekstin väliset vuorovaikutussuhteet. Lääketieteen ja kohteliaisuuskulttuurin puitteissa käsittelen erittävää ruumista mahdollisimman kokonaisvaltaisesti niin fysiologian, terveydenhoidon, hajujen, hy­gienian, aineellisen kulttuurin kuin sosiaalisten suhteiden kannalta, käyttäen lähteinäni mm. lääketieteellisiä tekstejä, kaunokirjallisuutta, matkakertomuksia, päiväkirjoja, kirjeitä, lehtiä ja muuta kohteliasta kirjallisuutta. Käsitykset erittävästä ruumiista osoittautuvat moninaisiksi, jopa ristiriitaisiksi. Toi­saalta lääketiede korostaa ruumiin avoimuutta ja eritteiden vapautta, toisaalta kohteliaisuus vaatii ruumiintoimintojen suhteen pidättyväisyyttä. Tämän moninai­suuden pohjalta kritisoin mm. Norbert Eliaksen sivilisaatioteoriaa ja osoitan näiden vastakkaisten käsitysten tilannesidonnaisuuden, joka mahdollistaa nii­den samanaikaisen olemassaolon. Kohteliaat herrasmiehet ja -naiset ovatkin kovin kiinnostuneita erittävistä ruumiistaan: ihmiset tarkkailevat eritteitään saadakseen tietoa ruumiin sisältä sekä toisten eritteitä karsiakseen kaiken eläimellisen ympäriltään ja kaunokirjallisuudessa ne ovat naurun ja huvituksen lähde. Vuorovai­kutus lääketieteellisen ja kohteliaan kulttuurin välillä osoittautuukin varsin tiiviiksi: kohteliaisuuden takana vaikuttavat periaatteet näkyvät myös lääketieteessä ja toisaalta lääketiede tunkeutuu mm. kohteliaaseen kieleen, hämärtäen näin kontekstien välistä rajaa.

Taustamusiikki markkinoinnin työvälineenä suomalaisissa tavarataloissa

The main research problem of this study was to explain how and why background music is used in Finnish department stores and how it is related to their marketing. The problem was investigated through the opinions, attitudes, and conceptions of the managers of Anttila, Sokos and Stockmann department stores. The data of study (N = 31) constituted of a www-survey to which the managers were asked to answer. In the first chapter of the study s theoretical section, the relationship between background music and an enterprise was examined. It was found that background music can serve as an aid in seeking competitive advantage. In the second chapter, the service encounter s environment and atmosphere in relation to marketing was examined and it was found that they are a part of customer s product or service experience. In the third chapter, the interaction process between service encounter atmosphere and consumer behaviour was examined and the essential finding was that atmospheric stimuli affects an individual through emotional, cognitive, and physiological processes, in which individual s personal characteristics are also in a great role. In the fourth chapter, the significance of background music s musical features was examined but the research results were found so contradictory that only the complexity of the studied phenomenon became clear. Findings from the study s empirical section showed that all examined department stores play background music and the usage of music is chain-controlled. The respondents considered background music in department stores as a fundamental element and they understood its significance in enterprise s marketing. The respondents also believed that customers consider background music important and pleasant. Respondents views on background music s effects to purchasing behaviour divided opinions more, but the majority however believed that background music has effects to purchasing behaviour. The main conclusion of the study was that background music is an important marketing tool, at least in a department store type service encounter.

"Mielessä häämötti punainen mekko" : Laihduttaminen, pukeutuminen ja sukupuoli Painonvartijat-yrityksen menestystarinoissa

Tutkielman aiheena ovat Painonvartijat-yrityksen mainonnassa käytetyt menestystarinat. Tutkielmassa kysytään, minkälaisia merkityksiä menestystarinoissa annetaan muutokselle ja miten yrityksen mainonnassa tuotetaan kulttuurisesti hyväksyttäviä sukupuolitettuja ruumiita. Tutkimus kuuluu naistutkimuksen alaan ja siinä tarkemmin feministisen lihavuustutkimuksen kenttään. Tutkielman lähtökohtana on, että lihavuuden merkitykset eivät tyhjene ainoastaan lääke- ja ravitsemustieteellisiin näkemyksiin, vaan lihavuutta ja laihduttamista tulee tarkastella useista eri näkökulmista. Lihavuus ja laihduttaminen rakentuvat tutkielmassa kulttuurisesti määrittyneinä ilmiöinä. Tutkimusaineistona on vuoden 2003 alusta alkaen ilmestyneen Painonvartijat-lehden laihdutustarinan muotoon kirjoitetut artikkelit (10 artikkelia) sekä Suomen Painonvartijoitten www-sivuilla julkaistut menestystarinat (18 tarinaa). Niissä käydään läpi Painonvartijoitten laihdutusohjelmalla tavoitepainonsa saavuttaneiden laihdutuskokemuksia. Tutkimukseni kohteena ovat naisten menestystarinat. Aineistoni lukemista ovat ohjanneet seuraavanlaiset kysymykset: mitä laihduttaminen menestystarinoitten mukaan on, miten sukupuoli näyttäytyy menestystarinoissa, miten ruumis kerrotaan. Analyysin edetessä olen kirjoittanut tarinoista koostuvan aineistoni teemoittain uudeksi tarinaksi asettamalla aineistoni keskusteluyhteyteen eri teorioitten kanssa. Tutkielmassa analysoidaan, miten menestystarinoissa kuvaillaan laihduttamista ruokavalion muutoksena ja miten niissä rakennetaan sukupuolta ruoan ja syömisen kautta. Minkälaisia syömisen tapoja laihdutustarinoissa esitetään ja minkälaisia syöjiä niiden kautta rakennetaan? Lisäksi tutkielmassa analysoidaan, miten menestystarinoissa kuvaillaan laihduttamista ruumiin muokkauksena ja miten niissä rakennetaan hyväksyttäviä naisruumiita vaatteiden ja pukeutumisen kuvailun kautta. Tutkielman viimeisessä luvussa pysähdytään vielä hetkeksi pohtimaan ruumiin muutoksen ja muuttumattomuuden vaatimusten jännitettä menestystarinoissa. Minkälaista ruumiinpolitiikkaa menestystarinoissa rakennetaan ja minkälaista vastustavaa lukureittiä menestystarinoihin on mahdollista rakentaa? Laihduttamisessa epäonnistumisen stigma asetetaan menestystarinoissa vankasti yksilöön. Sen sijaan onnistuneella laihduttamisella on vaikutuksensa yksilöä laajempaan joukkoon. Naisen ruokailun rajoittamisen opettelun kautta toteutettava ruumiin ulkoisten rajojen kontrolloiminen heijastelee naisen oletettua sisäistä maailmaa ja sosiaalisten suhteiden tilaa. Uusissa ruokavalinnoissa korostuvat rasvattomat valinnat ja kohtuudella nautitut makeat herkut. Painonvartijat-ruokapuhe tuottaa varsin stereotyyppisen kuvan naisista syöjinä, jotka valitsevat lautasilleen "kevyitä vaihtoehtoja": salaattia, kasviksia, kanaa, kalaa. Suomalainen kotiruoka ja puhtaat raaka-aineet esitetään nostalgisessa diskurssissa laihduttajalle parhaana vaihtoehtona. Roskaruoan ja einesten sijaan laihduttajan perheessä nautitaan kunnon kotiruokaa. Laihduttamisesta ei ole hyötyä ainoastaan perheen äidille, vaan koko perheelle kun mies laihtuu "siinä sivussa" ja lapset saavat terveelliset ruokatottumukset perintönä kotoaan. Yhdessä nautittu ja äidin rakkaudella valmistama perheateria heijastelee perheen suhteiden tilaa. Painonvartijoitten menestystarinoissa rakennetaan normatiivista kuvaa perheestä, joka koostuu kahdesta toisiaan täydentävästä eri sukupuolta olevasta vanhemmasta ja heidän lapsistaan. Vaatekaapin sisällön uusiminen konkretisoi muutoksen ja toiveena on, ettei muutosta tarvitse tehdä enää koskaan uudelleen. Kiristävien vaatteiden pitäisikin toimia varoituksen signaalina painonvartijalle siitä, milloin on taas aika palata ruotuun ja kaivaa laihdutusmateriaali esille, sillä lihominen merkitsisi jälleen kaiken laihtumalla saavutetun muutoksen menettämistä. Menestyksekkäimmillään painonvartija omaksuu itsetarkkailun ja -hallinnan osaksi omaa identiteettiään loppuiäkseen. Lihomisen pelko muotoutuu painonvartijasubjektissa osaksi sekä lihavan että laihan painonvartijan identiteettiä. Uusien mahdollisuuksien avautumisen ja uuden rohkeuden löytämisen rinnalla menestystä mitataan kuitenkin useissa tarinoissa heteroseksuaalisen halun kohteena olemisen kautta. Uusissa vartalonmyötäisissä pienissä vaatteissa laihduttanut nainen on lihavaa naista naisellisempi - todisteena tästä toimivat etupäässä vastakkaisen sukupuolen edustajien myönteiset huomionosoitukset. Menestystarinat tarinamuotona luovat varsin ehyitä kertomuksia, joissa normeista poikkeavat naiset tuovat vaatetarinoissaan kyllä esiin syrjinnän ja ulossulkemisen kokemuksiaan, mutta ratkaisu ongelmiin on aina itsensä muuttaminen.

Pekka Pohjolasta : Fuusiosäveltäjän musiikillinen tyyli

Tutkimus pureutuu fuusiosäveltäjä Pekka Pohjolan musiikilliseen tyyliin. Pohjolan soololevytuotantoa tarkastellaan ensin tyylikausittain ja sitten keskittymällä hänen musiikkinsa erityispiirteisiin. Pohjolan tyyliä verrataan taidemusiikkiin ja jazziin, ja kyseenalaistetaan hänen tuotantonsa itsestään selvänä pidetty paikka progressiivisen rockin kategoriassa. Pohjolan musiikin vahvoja emotionaalisia kontrasteja analysoidaan erittelemällä hänen tuotannolleen tunnusomaisten emootioiden ja niitä välittävien musiikillisten keinojen suhdetta kolmessa esimerkkisävellyksessä. Pohjolalle ominaisia sävellysteknisiä piirteitä hahmotellaan erillisessä case-analyysissa. Pääasiallisten tutkimuskysymysten ohella käydään läpi Pohjolan musiikkisukutausta sekä urapolku viulistiopiskelijasta sähköbasistiksi ja viimein säveltäjäksi. Tutkimus on vahvasti aineistolähtöinen. Menetelmällisesti nojaudutaan triangulaatioon eli näkökulmien ja metodien monipuolisuuteen; tutkijan tärkeinä pitämät asiat nostetaan esiin kuhunkin tilanteeseen sopivan menetelmän avulla. Tutkimuksessa käytettyjä metodeja ovat analyyttinen kuuntelu, säveltäjän syvähaastattelu sekä musiikkianalyysi, joka on sekä nuotinnoksiin perustuvaa että kuulonvaraista. Pekka Pohjolan uraa kronologisesti tarkasteltaessa käy ilmi, että hänen kokoonpanoratkaisuissaan on ollut selvä akustisia soittimia suosiva trendi. Säveltäjäidentiteetti on vahvistunut yhtä jalkaa instrumentalisten ambitioiden hälvenemisen kanssa ja Pohjola on vähitellen keskittynyt entistä suurimuotoisempiin teoksiin levytysten ja esiintymisten kustannuksella. Musiikkimuodin virtaukset sekä niitä seuranneet levyyhtiöiden asettamat taloudelliset reuna-ehdot ovat vaikuttaneet Pohjolan tyyliin. Sen persoonallinen ydin on kuitenkin säilynyt muuttumattomana. Pohjolan sävellystuotannossa on paljon yhtymäkohtia klassis-romanttiseen musiikkiin ja jazziin, mutta myös mm. salonki- ja kirkkomusiikkiin. Pohjolan tyylin suhde progressiiviseen rockiin on kaksijakoinen. Yhtäältä hänen tyylillään on paljon yhteistä progressiivisen rockin kirjallisuuden asettamien tyylimääritelmien kanssa, toisaalta Pohjolan musiikki ei ole luonteeltaan kovin kokeellista, pikemminkin perinteisempiä aineksia tuoreella tavalla yhdistelevää. Emotionaalisuus on tunnusomaista Pohjolan musiikille. Analyysikappaleissa tyypillisimmiksi emootioiksi paljastuivat – tutkijan termejä käyttäen – mahtipontisuus ja lapsenomaisuus. Mahtipontisuuden emootiota toteuttavia musiikillisia keinoja olivat mm. kova äänenvoimakkuus, legatofraseeraus, matalan rekisterin käyttö, paksu soitinnus ja säestyksen fanfaarimaisuus. Lapsenomaisuutta kuvattiin mm. hiljaisen äänenvoimakkuuden, staccatofraseerauksen, korkean rekisterin ja ohuen soitinnuksen avulla. Emootiot tulevat Pohjolan musiikissa esiin toistensa kontrasteina, peräkkäisinä ja usein valmistelemattomina. Tutkimuksen päättävä Impun tangon case-analyysi esittelee Pohjolan sävellysteknisiä tunnusmerkkejä, motiivitekniikan ja sekvenssitekniikan runsasta käyttöä. Analyysi toimii myös esimerkkinä Pohjolan musiikin monipuolisista tyylivaikutteista. Impun tangossa on aineksia niin tangosta, jazzista, klassisesta musiikista, hard rockista kuin heavystakin.