145 resultados para 1995_01132148 TM-20 4300802
Resumo:
Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa tarkasteltiin kauran leivontateknologisia ominaisuuksia, entsyymiaktiivista leivontaa ja ruismaltaan hyödyntämistä vähägluteenisessa leivonnassa. Kokeellisessa osiossa tutkittiin ruismallashapantaikinasta valmistetun uutteen vaikutusta kaurataikinan viskositeettiin ja kauraleivän ominaisuuksiin. Työn tarkoituksena oli kehittää maultaan ja rakenteeltaan onnistunut rukiinmakuinen kauraleipä. Ruismaltaan entsyymien annettiin pilkkoa keliaakikolle haitallisia rukiin prolamiineja hapantaikinaprosessissa. Hapantaikinasta erotettiin uute sentrifugoimalla. Leivontakokeisiin käytettiin entsyymiaktiivista ja kuumentamalla inaktivoitua uutetta. Uutteella korvattiin taikinavettä 15, 25 ja 30 % (taikinan painosta). Leivonta toteutettiin miniatyyrikoossa, vuokaleivontana 20 g:n taikinapaloja käyttäen. Taikinoiden viskositeetti mitattiin tarkoituksena seurata beetaglukaanin hydrolyysiä. Rukiin makua mitattiin koulutetun raadin avulla. Happaman uutteen lisäys laski taikinan pH-arvoa noin 5,8:sta noin 4,4:ään. Entsyymiaktiivisen uutteen lisäys laski taikinan viskositeettia ja inaktivoitu uute puolestaan kasvatti sitä. Leipien sisus tiivistyi, jolloin mitatut sisuksen kovuudet kasvoivat uutteen lisäyksen myötä. Uutelisäys paransi leipien makua ja aromia. Uutteen vaikutuksesta leipien huokoset olivat pienempiä ja ne jakaantuivat tasaisemmin leipämatriisiin. Jos uutetta käytettiin inaktivoituna, leipien murenevuus kasvoi. Tutkimuksessa kehitetyn teknologian avulla oli mahdollista valmistaa hyvänlaatuinen, rukiinmakuinen kauraleipä myös ilman että uutteen entsyymit inaktivoitiin keittämällä. Tähän vaikutti ilmeisesti taikinan alhainen pH, joka inhiboi alfa-amylaasia, ja kauratärkkelyksen korkea liisteröitymislämpötila, jolloin entsyymien inaktivoituminen paiston aikana tapahtui ennen kuin tärkkelys tuli alttiiksi liialliselle pilkkoutumiselle. Tämä mahdollistaa uutteen käytön osana leivontaprosessia ilman inaktivointia. Hapantaikinafermentaatio osana gluteenitonta leivontaa havaittiin toimivaksi yhdistelmäksi, sillä se paransi leivän väriä, makua ja rakennetta. Myös leivän homeeton aika parani jo vähäisenkin uutelisäyksen vaikutuksesta. Näyttää siltä, että tämän teknologian avulla on mahdollista tuoda esille pitkään kaivattua rukiin makua vähägluteenisten kauraleipien valikoimassa. Laskennallisesti ja aiempiin tuloksiin tukeutuen, voitiin päätellä, että leivän prolamiinipitoisuudessa on mahdollista päästä tasolle 63,5 mg/kg, mutta jatkokehityksen avulla päästäisiin luultavasti vielä parempiin tuloksiin.
Resumo:
Hypertexts are digital texts characterized by interactive hyperlinking and a fragmented textual organization. Increasingly prominent since the early 1990s, hypertexts have become a common text type both on the Internet and in a variety of other digital contexts. Although studied widely in disciplines like hypertext theory and media studies, formal linguistic approaches to hypertext continue to be relatively rare. This study examines coherence negotiation in hypertext with particularly reference to hypertext fiction. Coherence, or the quality of making sense, is a fundamental property of textness. Proceeding from the premise that coherence is a subjectively evaluated property rather than an objective quality arising directly from textual cues, the study focuses on the processes through which readers interact with hyperlinks and negotiate continuity between hypertextual fragments. The study begins with a typological discussion of textuality and an overview of the historical and technological precedents of modern hypertexts. Then, making use of text linguistic, discourse analytical, pragmatic, and narratological approaches to textual coherence, the study takes established models developed for analyzing and describing conventional texts, and examines their applicability to hypertext. Primary data derived from a collection of hyperfictions is used throughout to illustrate the mechanisms in practice. Hypertextual coherence negotiation is shown to require the ability to cognitively operate between local and global coherence by means of processing lexical cohesion, discourse topical continuities, inferences and implications, and shifting cognitive frames. The main conclusion of the study is that the style of reading required by hypertextuality fosters a new paradigm of coherence. Defined as fuzzy coherence, this new approach to textual sensemaking is predicated on an acceptance of the coherence challenges readers experience when the act of reading comes to involve repeated encounters with referentially imprecise hyperlinks and discourse topical shifts. A practical application of fuzzy coherence is shown to be in effect in the way coherence is actively manipulated in hypertext narratives.
Resumo:
The Baltic Sea is one of the largest brackish water bodies in the world. Primary production in the Baltic Sea is limited by nitrogen (N) availability with the exception of river outlets and the northernmost phosphorus limited basin. The excess human induced N load from the drainage basin has caused severe eutrophication of the sea. The excess N loads can be mitigated by microbe mediated natural N removal processes that are found in the oxic-anoxic interfaces in sediments and water column redoxclines. Such interfaces allow the close coupling between the oxic nitrification process, and anoxic denitrification and anaerobic ammonium oxidation (anammox) processes that lead to the formation of molecular nitrogen gas. These processes are governed by various environmental parameters. The effects of these parameters on N processes were investigated in the northern Baltic Sea sediments. During summer months when the sediment organic content is at its highest, nitrification and denitrification reach their maximum rates. However, nitrification had no excess potential, which was probably because of high competition for molecular oxygen (O2) between heterotrophic and nitrification microbes. Subsequently, the limited nitrate (NO3-) availability inhibited denitrification. In fall, winter and spring, nitrification was limited by ammonium availability and denitrification limited by the availability of organic carbon and occasionally by NO3-. Anaerobic ammonium oxidation (anammox) was not an important N removal process in the northern Baltic Sea. Modeling studies suggest that when hypoxia expands in the Baltic Sea, N removal intensifies. However, the results of this study suggest the opposite because bottom water hypoxia (O2< 2 ml l-1) decreased the denitrification rates in sediments. Moreover, N was recycled by the dissimilatory nitrate reduction to ammonium (DNRA) process instead of being removed from the water ecosystem. High N removal potentials were found in the anoxic water column in the deep basins of the Baltic Proper. However, the N removal in the water column appeared to be limited by low substrate availability, because the water at the depths at which the substrate producing nitrification process occurred, rarely mix with the water at the depths at which N removal processes were found. Overall, the natural N removal capacity of the northern Baltic Sea decreased compared to values measured in mid 1990s and early 2000. The reason for this appears to be increasing hypoxia.
Resumo:
The removal of noncoding sequences, or introns, from the eukaryotic messenger RNA precursors is catalyzed by a ribonucleoprotein complex known as the spliceosome. In most eukaryotes, two distinct classes of introns exist, each removed by a specific type of spliceosome. The major, U2-type introns account for over 99 % of all introns, and are almost ubiquitous. The minor, U12-type introns are found in most but not all eukaryotes, and reside in conserved locations in a specific set of genes. Due to their slow excision rates, the U12-type introns are expected to be involved in the regulation of the genes containing them by inhibiting the maturation of the messenger RNAs. However, little information is currently available on how the activity of the U12-dependent spliceosome itself is regulated. The levels of many known splicing factors are regulated through unproductive alternative splicing events, which lead to inclusion of premature STOP codons, targeting the transcripts for destruction by the nonsense-mediated decay pathway. These alternative splice sites are typically found in highly conserved sequence elements, which also contain binding sites for factors regulating the activation of the splice sites. Often, the activation is achieved by binding of products of the gene in question, resulting in negative feedback loops. In this study, I show that U11-48K, a protein factor specific to the minor spliceosome, specifically recognizes the U12-type 5' splice site sequence, and is essential for proper function of the minor spliceosome. Furthermore, the expression of U11-48K is regulated through a feedback mechanism, which functions through conserved sequence elements that activate alternative splicing and nonsense-mediated decay. This mechanism is conserved from plants to animals, highlighting both the importance and early origin of this mechanism in regulating splicing factors. I also show that the feedback regulation of U11-48K is counteracted by a component of the major spliceosome, the U1 small nuclear ribonucleoprotein particle, as well as members of the hnRNP F/H protein family. These results thus suggest that the feedback mechanism is finely tuned by multiple factors to achieve precise control of the activity of the U12-dependent spliceosome.
Resumo:
This study describes how students influence their possibilities of participating in whole-class conversation. The main objective is to investigate the verbal and non-verbal resources used by students to modify the participant roles of the ongoing conversation. The resources studied are attention-getting devices such as hand-raising and address terms, recycling and other forms of collaborative talk, means of reference to persons, such as pronouns, as well as gaze and other embodied resources. The theoretical and methodological framework adopted in this study is that of conversation analysis. The data consist of ten videotaped lessons of Finnish as a second language in three secondary schools (grades 7 9) in southern Finland; the number of students per group varies from five to ten. Finnish has a triple role in the data as the medium of teaching, the target language, and the lingua franca used by the participants. The findings show that the multi-party context of the classroom conversation is both a disadvantage and an affordance for student participation. The students possess multiple tools to overcome and deal with the encumbrances posed by the large number of participants. They combine various techniques in order to actively compete for public turns, and they monitor the ongoing conversation carefully to adjust their participation to the activities of other participants. Sometimes the whole-class conversation splits into two separate conversations, but participants usually orient to the overlapping nature of the talk and tend to bring the conversations together rapidly. On the other hand, students skilfully make use of other participants and their talk to increase and diversify their own possibilities to participate. For example, they recycle elements of each other s turns or refer to the currently speaking student in order to gain access to the conversation. Students interact with each other even during the public whole-class conversation. Students orient to one another often even when talking to the teacher, but they also address talk directly to one another, as part of the public conversation. In this way students increase each other s possibilities of participation. The interaction is constantly multi-layered: in addition to the pedagogic agenda, the students orient to social goals, for example, by teasing each other and putting on humorous performances for their peer audience. The student student participation arises spontaneously from a genuine need to communicate and thus represents authentic language use: by talking to each other, often playfully, the students appropriate Finnish vocabulary, grammar, and expressions. In this way the structure of the interaction reflects the particular nature of Finnish as a second language lessons: all talk serves the pedagogic goal of enabling students to communicate in the target language.
Resumo:
Families with children have traditionally moved to suburbs. In the last 20 years a modest counter process has however been recognized. Families with an urban lifestyle stay in the city centres. This study looks at the phenomenon through two cases, Stockholm and Helsinki. In the first case it has already been observed that the city centre has grown in popularity among families with children. Therefore it serves as a basis for the study and as well as a point of comparison. Stockholm’s city centre is expanding as new neighbourhoods have been built and are being planned. In the city centre of Helsinki the building of two large neighbourhoods for 30 000 inhabitants will start in a few years. The first aim of the study is to look closer at what has really happened in the city centre of Stockholm, why families choose to live there with their children and how the City of Stockholm has reacted to the change. The main sources of information are secondary sources, statistics and interviews with planners, politicians and experts in the field. The main object is to look at the situation in the city centre of Helsinki. Can a preference for urban residential environments be observed in Helsinki? What are the reasons for a family to choose the city centre as a living place? How does the everyday life of a family in the city centre appear? How are these families taken into account in the planning of the city? The main sources of information here are statistics, interviews with dwellers in the neighbourhood Kruununhaka and interviews with planners. In Stockholm the birth rate has grown constantly during the 2000s and is highest in the city centre. Some of the families still move elsewhere, but many of them do not. One of the most important reasons for living in the city centre is short working distances which give working parents more time with their children. Another reason is a preference of an urban, active lifestyle. Families prefer to live close to everything, childcare, schools, shops and entertainments. The popularity of the city centre among families with children has taken politicians and planners by surprise. Helsinki has not experienced a baby boom like Stockholm. However the negative changes in the birth rate have been more modest in the central areas than in the suburbs. Statistics show, that many families move away from the city centre as the children grow. Families who stay in the city centre especially appreciate closeness to public and private services and good public transportation which means that they are not dependent on using the car. Further they find that the city centre has a tolerant climate and is a safe and beautiful place to live in. The families enjoy the social life of the neighbourhood and feel that it makes a good climate to raise children in. However they are concerned with traffic safety and the lack of stimulus in the playgrounds of the neighbourhood parks. Two large neighbourhoods with homes for about 30 000 inhabitants are now planned in the former Port Districts in the city centre of Helsinki. The other one, Jätkäsaari has been planned to become an attractive alternative for families with children. Traffic safety has been one of the main objects for the planning. The other, Kalasatama, has been planned to attract all groups in society.
Resumo:
Tässä pro gradu –työssä tarkastellaan valtioiden ilmastokonferenssissa pitämissä puheenvuoroissa esiintyviä diskursseja ilmastonmuutoksesta ja siihen liittyvistä oikeudenmukaisuuskysymyksistä. Tutkielmassa etsitään vastauksia ensinnäkin siihen, millä tavoilla valtioiden korkeat edustajat puhuvat ilmastonmuutoksesta ja sen hallinnasta. Toisekseen analysoidaan, tukeutuvatko valtiot puheissa kosmopolitanistisiin käsityksiin ilmasto-oikeudenmukaisuudesta vai hallitseeko niissä kommunitaristinen etiikka. Kosmopolitanistinen etiikka on hallitsevassa asemassa kansainvälisen politiikan filosofiassa, mutta käytännön politiikassa sen ajatellaan olevan kommunitarististen lähestymistapojen varjossa. Tämän työn yhtenä lähtökohtana on ajatus siitä, että kansainvälinen ilmastopolitiikka on ilmastonmuutokseen liittyvän syvän keskinäisriippuvuuden ja yhteistyön välttämättömyyden vuoksi erityisen otollinen politiikan ala kosmopolitanistiselle ajattelulle. Tavoitteena on tutkia, näkyykö tämä valtioiden puhetavoissa. Tutkielman aineistona on 64 Kööpenhaminan ilmastokokouksessa joulukuussa 2009 pidettyä puhetta, jotka ovat otos konferenssissa puhuneiden 192 valtion puheenvuoroista. Puheet on valittu kokouksen lopussa pidetystä kolmen päivän mittaisesta ”korkean tason osiosta”, jossa ministerit ja valtioiden päämiehet pitivät niin kutsuttuja kansallisia lausuntoja. Aineisto on valittu sillä perusteella, että näihin puheisiin tiivistyy kunkin valtion ilmastopoliittisen ajattelun ydin. Aineistoa teemoitellaan ensin erilaisten keskeisten aiheiden kartoittamiseksi. Tämän jälkeen sitä analysoidaan tarkemmin kriittisen diskurssianalyysin keinoin Norman Fairclough’n esittelemillä menetelmillä. Aineistosta nostetaan esiin kuusi erilaista diskurssia ilmastonmuutoksesta ja sen edellyttämästä politii-kasta. Näitä ovat: ”rikkaiden syyllisyys”, ”talousjärjestelmän kritiikki”, ”oikeus kehittyä”, ”vastuulliset rikkaat”, ”vihreä kasvu” ja ”samalla planeetalla”. Kunkin diskurssin keskeisiä piirteitä ja teemoja esitellään ensin yleisellä tasolla, minkä jälkeen analysoidaan tarkemmin kustakin yhtä puhetta, jossa kyseinen diskurssi on erityisen vahvasti läsnä. Diskurssit ovat erilaisia tulokulmia ilmastoeettisiin kysymyksiin, ja kiinnostuksen kohteena oleva kosmopolitanistinen ajattelu on niissä läsnä erilaisissa asteissa. Vahvimmin kosmopolitanistinen etiikka tulee esiin ”samalla planeetalla” –diskurssissa, joka hallit-see erityisesti monien pienten saarivaltioiden puheita. Sen sijaan eniten kommunitaristisia äänenpainoja on ”oikeus kehittyä” –diskurssissa, joka on vaikutusvaltainen suuressa joukossa kehitysmaiden puheita. Yleisesti kosmopolitanistinen ajattelu tulee lievemmissä muodoissaan aineistossa laajasti esiin, mutta vahva kaikkien maailman ihmisten yhtäläisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin perustuva argumentointi on harvinaista. Johtopäätöksenä todetaan, että kosmopolitanismi on osa kansainvälisten ilmastoneuvotteluiden hyväksyttyä puhetapaa mutta lähinnä sellaisissa muodoissa, joissa sillä ei ole radikaaleja poliittisia seurauksia.
Resumo:
Pro gradu-tutkielma tutkii demokratian ja turvallisuuden paradoksia Pakistanissa esitellen kuusi tekijää, jotka vaikuttavat kyseiseen paradoksiin. Näitä tekijöitä ovat historiallinen kehitys; eliittihallinto; taloudellinen kehitys; Pakistanin poliittisten tekijöiden demokratian eri määritelmät; opetuksen puuttuminen; ja valtataistelu hallituksen, armeijan, tiedustelupalvelun, oikeusjärjestelmän, poliittisten puolueiden sekä eri heimojen, uskonnollisten ja etnisten ryhmien välillä. Tutkimus tarkastelee myös sitä miten nämä tekijät vaikuttavat demokratian kehitykseen Pakistanissa. Keskeinen argumentti on, että länsimainen demokratia ei esiinny eikä toimi Pakistanissa vallitsevissa oloissa, etenkin historiallisen kehityksen ja ulkoisen turvallisuuden takia. Pro gradu-tutkielma käyttää sekundäärisiä lähteitä, kuten kirjoja, artikkeleita, maaraportteja, kommentaareja sekä omiin kokemuksiin perustuvia havaintoja Pakistanin matkalta 2010-2011. Keskeiset teoriat gradussa ovat Guillermo O’ Donnelin delegaattidemokratia sekä Duncan McCargon eliittihallintoteoria, jotka yhdessä selittävät historiallista kehitystä ja eliittihallinnon dynamiikkaa, mitkä johtavat paradoksiin. Kautta historian armeija on hallinnut Pakistania, ja siviilihallinto on ainoastaan neljä kertaa onnistunut olemaan vallassa, mutta silloinkin siviilihallinto päättyi korruptioväitteisiin tai armeijan vallankaappaukseen. Armeijahallinnoille on luonteenomaista hyvät suhteet USA:n, positiivinen taloudellinen kehitys ja vakaus, kun taas siviilihallinnot ovat epävakaita ja korruptoituneita. Tämä kehitys on paradoksin tausta, joka rakentuu turvallisuuspoliittisen tilanteen pohjalle eli hallitusten ja muiden tekijöiden yritykseen löytää vastapaino Intian uhalle. Tämä on ollut keskeinen huoli kelle tahansa poliittiselle päättäjälle itsenäisyydestä lähtien. Loputon valtataistelu eri poliittisten tekijöiden kesken sekä eliittihallinto pitävät yllä paradoksia, koska eliitit ovat kiinnostuneempia oman valtansa säilyttämisestä kuin kansan tahdon huomioonottamisesta. Koska valtaosa ihmisistä ei ole koulutettuja, he ovat paljolti kiinnostuneita omasta selviytymisestään, ja tämän takia sekä kansa että eliitit suosivat armeijahallintoa, koska se tuo vakautta ja taloudellista kehitystä. Sen vuoksi vallitsevissa oloissa demokratian tulevaisuus Pakistanissa näyttää huonolta, koska liberaalidemokratian vaatimukset eivät täyty puoliksi vapaan oikeussysteemin, puoliksi vapaan lehdistön, valtavan korruption ja monien ihmisoikeusloukkauksien takia unohtamatta armeijan ja tiedustelupalvelun sekaantumista siviilihallintoon.
Resumo:
Viime vuosina Suomessa on puhuttu yhä painokkaammin laadusta julkisella sektorilla. Ajan henkeen kuuluu tarkkailla panosten ja tuotosten suhdetta ja vaatia mitattavia tuloksia. Myös Suomen kehitysyhteistyöhallintoa ohjaavat tuottavuusohjelmat. Kehitysavun tavoite on ollut tehdä itsensä tarpeettomaksi, mutta koska näin ei ole käynyt, on kritiikki kehitysapua kohtaan lisääntynyt. Tämä Pro Gradu -tutkielma käsitelee kysymystä, miksei kehitysyhteistyö näytä toimivan. Tutkielman tutkimuskohteena on Suomen Ulkoasiainministeriön kansalaisjärjestöhankkeiden hanketukijärjestelmä. Esimerkkitapauksena tutkielmassa käytetään Suomen ja Indonesian WWF:n yhteistyönä toteuttamaa Borneon sydän -hanketta, jonka ensimmäinen tukikausi oli 2008–2010. Tutkielman ote on diskursiivinen ja siinä analysoidaan ensisijaisesti Borneon sydän -hankkeen hankehakemusta ja Suomen kehityspoliittista linjausta vuodelta 2007. Lisäksi aineistona käytetään haastatteluja ja nauhoituksia eri tilaisuuksista vuodelta 2011. Teoreettisen pohjan tutkielmaan luo Arturo Escobarin ajatus, jonka mukaan kehitys tulisi ymmärtää historiallisesti tuotettuna diskurssina. Tutkielmassa tuodaankin esille, että Antropologia voi korostaa kehitysdiskurssin tutkimisessa kulttuurin merkitystä. Tutkielmassa tuodaan esille, että Suomen kehityspolitiikassa kansalaisjärjestöhankkeilla nähdään olevan tärkeä rooli kehitysavun kokonaisuudessa ja niiden ensisijaiseksi tavoitteeksi asetetaan kehitysmaan kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen. Hankkeiden laadun takaamiseksi korostetaan suunnittelun tärkeyttä. Tutkielmassa otetaan kuitenkin esille, että Ulkoasiainministeriö tarjoaa suunnittelutukea minimaalisesti. Tästä syystä on mahdollista, että paikallista ongelmakenttää ei huomioida hankkeissa tarpeeksi hyvin. Tutkielmassa myös kyseenalaistetaan, kuinka on mahdollista vahvistaa kehitysmaan kansalaisyhteiskuntaa järjestelmän, joka rajoittaa yhteistyön kolmeen vuoteen, puitteissa. Tutkielmassa esitetäänkin että paljolti rahoitusjärjestelmän takia, voidaan pikemminkin puhua suomalaisten järjestöjen työstä kehitysmaissa kuin kehitysyhteistyöstä. Tutkielmassa tulee myös esille, että sekä Ulkoasiainministeriössä että kansalaisjärjestökentällä on huomioitu riskit, jotka liittyvät tuottavuusnäkökulmaan. Ensinnäkin, jos mitattavuudesta puhutaan liikaa, voi toiminta suuntautua pelkästään sinne, mistä saadaan mitattavia tuloksia. Toiseksi, kun Suomessa puhutaan laadusta, vedetään usein suoraan yhtäläisyysmerkit laadun ja hyvin hoidetun hallinnon välille, mikä suosii suuria järjestöjä. Kolmanneksi yksittäisten kehitystoimien vaikutusten osoittaminen on vaikeaa koska toimintakenttä on hyvin monimutkainen. Tutkielmassa esitetäänkin, että on aiheellista kysyä, onko koko panos-tuotos -ketjun mielekkyys kehitysyhteistyössä kyseenalaista. Historia on osoittanut, että ei voida tietää, onko kulloinenkin kehitysinterventio toimiva vai ei. Pääväitteenä tutkielmassa onkin, että pohja kehitysajattelulle on syvällä eurooppalaisessa ajatteluperinteessä. Näin ollen kehitys ei tarkoita vain arvoa, vaan tavallaan ruudukkoa, jonka kautta tieto maailmasta jäsennetään. Ruudukko ohjaa myös sitä, mikä määritellään kehityksen tavoitteeksi ja mitkä keinoiksi. Kehitysyhteistyön keinot näyttävätkin toimivilta vain niin kauan kuin niiden suhteesta tavoitteeseen ollaan yksimielisiä. Tutkielmassa esitetäänkin, että kehitysyhteistyö ei näytä toimivan koska tavoitteiden, keinojen ja tulosten mitattavuuden välillä vallitsee jatkuva ristiriita. Lopulta tutkielmassa kysytäänkin, tulisiko kehitykseen suhtautua uudella tavalla, ja kansalaisjärjestöhankkeiden kohdalla korostaa tavoitteena kehitysyhteistyön jälkimmäistä sanaa: yhteistyötä. Näin myös siinä mielessä, että motiivi kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöhankkeisiin on tutkielman mukaan usein vaikuttamishalu virallisista tavoitteista riippumatta.
Resumo:
Apteekkien yksilöllinen tupakoinninvieroituspalvelu on tupakoinnin lopettamiseen motivoituneille asiakkaille tarkoitettu maksullinen erikoispalvelu, joka sisältää 4–6 tapaamista vieroitusohjaajana toimivan farmaseutin tai proviisorin kanssa. Palvelu sisältää asiakkaalle räätälöityä neuvontaa, henkilökohtaisen vieroitussuunnitelman sekä seurantajakson. Apteekkien yksilöllinen tupakoinninvieroituspalvelu perustuu Isossa-Britanniassa kehitettyyn palvelumalliin, ja sitä on tarjottu suomalaisissa apteekeissa vuodesta 2006. Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee apteekkien yksilöllisen tupakoinninvieroituspalvelun pilottitutkimusta, joka toteutettiin Suomen Apteekkariliiton ja Helsingin yliopiston farmasian tiedekunnan sosiaalifarmasian osaston yhteistyönä ja se kuului osana Hengitysliitto Heli ry:n koordinoimaa tupakasta vieroituksen hankekokonaisuutta. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan pilottitutkimuksessa saadun asiakasaineiston avulla apteekkien yksilöllisen tupakoinninvieroituspalvelumallin toimivuutta, asiakkaiden kokemuksia palvelusta, asiakkaiden onnistumista tupaakoinnin lopettamisessa sekä asiakkaiden kyvykkyyden tunteen kehittymistä palvelun aikana. Tässä interventiotutkimuksessa oli mukana 14 apteekkia, jotka rekrytoivat yhteensä 36 palveluasiakasta. Ennen asiakkaiden rekrytointia apteekit perehdytettiin palvelun tarjoamiseen. Apteekit tiedottivat pilottitutkimuksesta paikallisen terveydenhuollon lääkäreitä ja muita terveydenhuollon ammattilaisia, jotka voivat ohjata asiakkaita palveluun. Sosiaali- ja terveysministeriön pilottitutkimukselle myöntämä rahoitus mahdollisti asiantuntijapalkkion maksamisen apteekeille ja palvelun tarjoamisen asiakkaille ilmaiseksi tai pientä omakustannusosuutta vastaan. Asiakkaiden tupakoimattomana pysymistä sekä kokemuksia tupakoinninvieroituspalvelusta kartoitettiin kyselylomakkeilla, jotka asiakkaat saivat täytettäväkseen palvelun alussa sekä noin 3 kuukauden kohdalla palvelun alkamisesta. Asiakkaiden taustatiedot kerättiin ensimmäisen tapaamisen yhteydessä erillisille taustatietolomakkeille ja palvelun aikana tehtyjä huomioita niille tarkoitetuille kaavakkeille. Ensimmäisen kyselylomakkeen palauttaneista 28 henkilöstä 20 ja toisen kyselylomakkeen palauttaneista 17 henkilöstä 13 oli pysynyt tupakoimattomana (55,6 % ja 36,1 % kaikista asiakkaista). Kaikki tupakoinnin lopettaneet käyttivät jotakin tupakasta vieroituslääkettä. Tupakoinnin lopettaneilla asiakkailla kyvykkyyden tunne oli keskimääräistä parempi sekä palvelun alussa että koko palvelun ajan. Asiakkaat pitivät palvelua tarpeellisena ja apteekin vieroitusohjaajalta saatua tukea tärkeänä. Asiakkaat kokivat myös palvelun saamisen apteekista tärkeäksi. Noin 32 % ensimmäiseen kyselyyn vastanneista ja 41 % toiseen kyselyyn vastanneista oli valmis maksamaan palvelusta. Heidän ilmoittamansa maksuvalmius oli keskimäärin noin 45 euroa (10–100 euroa). Muusta terveydenhuollosta lähetettiin palveluun vain vähän tai ei lainkaan asiakkaita. Tästä syystä apteekit rekrytoivat asiakkaita myös ilman kontaktia muuhun terveydenhuoltoon. Palvelun 36 asiakkaasta noin 36 % oli pysynyt tupakoimattomana 3 kuukauden kohdalla. Verrokkiryhmä jouduttiin jättämään tutkimuksesta pois verrokkihenkilöiden rekrytoinnin epäonnistuttua. Tulos on kuitenkin vertailukelpoinen kansainvälisiin tutkimuksiin, joissa on saatu vastaavanlaisia tuloksia. Apteekkien yksilöllisestä tupakoinninvieroituspalvelusta saattaa olla hyötyä tupakoinnin lopettamisessa siihen motivoituneille henkilöille ja erityisesti henkilöille, jotka käyttävät lisäksi tupakasta vieroituslääkettä. Asiakkaat kokivat palvelun tärkeäksi ja tarpeelliseksi, mutta heikko maksuvalmius asettaa haasteita palvelun tarjoamiselle apteekeissa. Yhteistyömallia muun terveydenhuollon kanssa tulisi kehittää.