Lähitaistelukoulutuksen toteutus varusmiespalveluksessa ja Yhdysvaltojen maavoimissa

Lähitaistelua ja lähitaistelukoulutusta on tutkittu viimeisen kymmenen vuoden aikana vähän. Koulutuksen tahti on tiivistynyt vuosi vuodelta, ja koulutukseen käytettävää aikaa joudutaan prioirisoimaan. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää eroja suomalaisen ja yhdysvaltalaisen lähitaistelukoulutuksen välillä ja etsiä eroavaisuuksien kautta ratkasuja kaikille varusmiehille annettavan lähitaistelukoulutuksen tehostamiseksi. Tutkimuksen pääongelmat ovat: 1) Mitkä ovat lähitaistelun ominaispiirteet? 2) Miten suomalainen kaikille varusmiehille annettava lähitaistelukoulutus eroaa Yhdysvaltain armeijan lähitaistelukoulutuksesta? Tutkimuksen alaongelma on: Voidaanko yhdysvaltalaisesta koulutuksesta ottaa oppia suomalaisen lähitaistelukolutuksen järjestämisessä? Lähitaistelu on pohjimmiltaan sotilaan taistelua elämästä ja kuolemasta. Lähitaistelutilanteet syntyvät usein yllättäen ja odottamatta, jolloin taistelijan on kyettävä reagoimaan uhkaan nopeasti ja vaistonvaraisesti. Oikeanlaisella ja oikean sisältöisellä koulutuksella sekä riittävillä toistoilla voidaan tehostaa lähitaistelutekniikoiden toimivuutta äkillisessä tilanteessa. Tutkimuksessa löydettiin niin yhteneväisyyksiä kuin eroavaisuuksia suomalaisen ja yhdysvaltalaisen lähitaistelukoulutuksen välillä. Suurimmat erot muodostuivat tiettyjen asiasisältöjen painottamisesta ja koulutuksen järjstelyistä kun taas yhteneväisyyksiä löytyi käytettävissä olevasta ajasta, asiasisällöstä ja koulutuksen jaksottamisessa. Suomalaista lähitaistelukoulutusta voitaisiin kehittää sisällyttämällä tämänhetkiseen koulutukseen pistintaistelurata (bayonet assault course) sekä kaksintaisteluharjoittelu (pugil training), joiden avulla taistelijan aseenkäsittelytaitoa lähitaistelussa voidaan parantaa. Tärkeimpinä lähteinä tutkimuksessa olivat Lähitaistelun käsikirja (2004) ja United States Army Field Manual FM 21-150.