Sick leave prescribing practices in Finland

Background: Sick leave prescribing is a common task of doctors and being on sick leave results in notable economic consequences to society. However, there appears to be limited research into this field and the factors affecting sick leave prescribing practices of doctors. Aims: To examine the prescribing of sick leave by doctors and dentists, the extent of variation in practices, whether clinician-related factors and local structural factors affect variation, and the economic consequences of varying practices. Materials and methods: Questionnaire studies with 19 or 16 hypothetical patient cases were conducted among 165 primary health care (PHC) physicians, 356 occupational health care (OHC) physicians, 338 surgeons and 1132 dentists. Results: The difference between the lowest and the highest number of sick leave days prescribed for the 19 patient cases was almost four-fold in PHC physicians and surgeons and eight-fold in OHC physicians, which represents a societal cost of tens of thousands of euros. Some dentists did not prescribe sick leave to any of the 16 patient cases, and some prescribed nearly a hundred days altogether. The overall number of sick leave days OHC physicians prescribed was smaller than in PHC physicians. More days of sick leave were prescribed by those working in smaller municipalities than larger population centres. Conclusion: There was considerable variation in the sick leave prescribing practices of Finnish health care professionals. This means that patients may not receive equal social benefits. Sick leave carries considerable economic consequences, and unifying prescribing practices could bring significant cost savings to society.

Taustaa: Sairauslomien kirjoittaminen on useimmille lääkäreille jokapäiväinen tehtävä, ja sairauslomista aiheutuu yhteiskunnalle huomattavia kustannuksia. Tutkimustietoa sairauslomien kirjoittamisesta ja lääkärien käytännöistä on kuitenkin varsin vähän. Tavoitteet: Tämän tutkimuksen tavoitteena oli saada tietoa lääkäreiden ja hammaslääkäreiden sairauslomien kirjoituskäytännöistä. Tarkoituksena oli selvittää, miten paljon käytännöissä on vaihtelua, vaikuttavatko lääkäriin tai työympäristöön liittyvät tekijät käytäntöihin, ja millaisia taloudellisia seuraamuksia mahdollinen käytäntöjen vaihtelu voisi aiheuttaa. Aineisto ja menetelmät: Aineisto kerättiin kyselylomakkein, joissa oli 16 tai 19 kuvitteellista potilastapausta, jotka laadittiin yhdessä kunkin alan kokeneen erikoislääkärin kanssa. Lomakkeet lähetettiin 165 yleislääkärille, 356 työterveyslääkärille, 338 kirurgille ja 1132 hammaslääkärille. Lääkärien tehtävänä oli arvioida, montako päivää sairauslomaa he kirjoittaisivat kullekin potilaalle. Tulokset: Verrattaessa pienintä ja suurinta sairauslomapäivien määrää, jonka yksittäinen lääkäri kirjoitti koko 19 potilastapauksen joukolle yhteensä, ero oli yleislääkäriaineistossa ja kirurgiaineistossa lähes nelinkertainen ja työterveyslääkäriaineistossa jopa kahdeksankertainen. Yhteiskunnalle koituvissa kustannuksissa tällainen vaihtelu vastaisi kymmeniä tuhansia euroja. Osa hammaslääkäreistä ei kirjoittanut lainkaan sairauslomaa yhdellekään esitetyistä 16 potilastapauksestaan, osa taas kirjoitti yhteensä lähes sata päivää. Työterveyslääkärit kirjoittivat yleislääkäreitä vähemmän sairauslomaa samoille potilastapauksille. Pienissä kunnissa työskentelevät lääkärit kirjoittivat enemmän sairauslomaa kuin suurissa kunnissa työskentelevät. Johtopäätökset: Suomalaisten terveydenhuollon ammattilaisten sairauslomien kirjoituskäytännöissä oli siis huomattavaa vaihtelua, joten potilaat eivät välttämättä saa tasavertaista kohtelua, eivätkä myöskään pääse tasapuolisesti nauttimaan yhteiskunnan takaamista sosiaalietuuksista. Koska sairauslomista aiheutuu merkittäviä taloudellisia seuraamuksia, käytäntöjen yhtenäistäminen saattaisi pienentää huomattavasti yhteiskunnalle koituvia kustannuksia.