Soraääniä, sitaatteja ja suunnitelmallisuutta. Moniäänisyys Eira Stenbergin romaanituotannossa

Tutkin väitöskirjassani Eira Stenbergin (s. 1943) romaanituotannon moniäänisyyttä, joka liittyy niin subjektiin, kertomisen prosessiin kuin todellisuuskäsityksiin. Aineistonani ovat Stenbergin 1980–1990-luvulla kirjoittamat, tutkimusongelmani kannalta keskeiseen ajanjaksoon kuuluvat romaanit Paratiisin vangit (1984), Häikäisy (1987), Kuun puutarhat (1990) sekä Gulliverin tytär (1993). 1980-luvulla postmodernista tuli kirjallisen kulttuurin keskeisimpiä aiheita Suomessa, ja subjektista tuli ongelma jopa siinä määrin että puhuttiin sen kuolemasta. Ääni oli 1980-luvulla osa subjektia koskevaa keskustelua: yhtäältä nousevan feministisen liikkeen identiteettipoliittisena ja emansipatorisena metaforana, toisaalta jälkistrukturalismin antihumanismin uhkakuvana, joka koski subjektin ääntä alkuperän lähteenä ja persoonan ilmaisuna. Äänen käsitteen voidaan katsoa implikoivan jonkinlaista käsitystä subjektista, ja tarkastelenkin tutkimuksessani erityisesti henkilöhahmoja, kertojia ja kertomisen prosessia, mutta myös tekijän suunnitelmallisuutta ja kuulijaa kohti orientoitumista. Yhdistelen tutkimuksessani retorista kertomuksen teoriaa dekonstruktioon sekä feministisiin subjektiteorioihin. Myös Mihail Bahtinin käsitys moniäänisestä romaanista on työssäni keskeinen. Problematisoin tutkimuksessani äänen kytköksen sisimmän ilmaisuun, omistamiseen ja auktoriteettiin ja ymmärrän sen keskustelualueena, jossa kohtaavat erilaiset arvot ja näkemykset maailmasta. Tällöin kaikenkattava puhe subjektin kuolemasta sekä käsitykset 1980-luvun kirjallisuudesta maailmasta vieraantuneena ja yksityisen alueelle vetäytyvänä problematisoituvat. Stenbergin tuotannon perusteella voi sanoa, että kirjallisuuden äänet saavat merkityksensä vasta erilaisina äänensävyinä konkreettisissa ja ainutkertaisissa konteksteissa. Tämä viittaa tarpeeseen ymmärtää kirjallisuusteoreettisessa keskustelussa usein historiattomana ja universaalina nähty käsite historiaan paikantuneena: eivät vain erityiset aineistot, vaan myös erityiset kontekstit määrittelevät äänen saamia merkityksiä.

Dissonance, Quotations, and Designs. Literary polyphony in the prose of Eira Stenberg This dissertation explores the prose fiction of Eira Stenberg (b. 1943) in which literary polyphony is related to the questions of subjectivity, storytelling, and conceptions of reality. In the focus of the research are the novels written by Stenberg in the 1980s to the 1990s: Paratiisin vangit (Prisoners of paradise, 1984), Häikäisy (Glare, 1987), Kuun puutarhat (Garden’s of the moon, 1990) and Gulliverin tytär (Gulliver’s daughter, 1993), published in a period when the postmodern became a central topic in Finnish literary culture. At that time, the conception of the subject became a problem, even to the extent that its death was discussed. Voice was part of the discussion concerning the subject: on one hand, as an emancipatory metaphor of the rising feminist movement, and on the other hand, as under threat by poststructuralist antihumanism, when previously voice had been understood as the origin of the subject and as an expression of personhood. Since voice always implicates a conception of subjectivity, I explore characters, narrators, and the narrative process, but also the importance of the writer in designing the text and orienting towards the reader. In the analysis of the texts, I deploy rhetorical and deconstructive approaches, as well as feminist theories of subjectivity. In addition, the Bakhtinian conception of polyphony is essential in this work. I treat the voice not as an expression of personhood or as a sign of authorial ownership, but as dialogic interplay that brings forth different values and worldviews. I challenge both the idea of the 1980s as a period when literature was estranged from the world as well as the idea of the death of the subject as a dominating topic of discussion at that time. Based on Stenberg’s novels, it can be said that literary voices only become meaningful as different tones of voices in concrete and unique historical contexts. This refers to the necessity of understanding the voice as historical, whereas it has often been understood in literary theory as ahistorical and universal. Not only specific literature, but also specific contexts define meanings of the voice.