Coercion, Perceived Care and Quality of Life Among Patients in Psychiatric Hospitals

The goals of the study were to describe patients’ perceptions of care after experiencing seclusion/restraint and their quality of life. The goal was moreover to identify methodological challenges related to studies from the perspective of coerced patients. The study was conducted in three phases between September 2008 and April 2012. In the first phase, the instrument Secluded/ Restrained Patients’ Perception of their Treatment (SR-PPT) was developed and validated in Japan in cooperation with a Finnish research group (n = 56). Additional data were collected over one year from secluded/restrained patients using the instrument (n = 90). In the second phase, data were collected during the discharge process (n = 264). In the third phase, data were collected from electronic databases. Methodological and ethical issues were reviewed (n = 32) using systematic review method. Patients perceived that co-operation with the staff was poor; patients’ opinions were not taken into account, treatment targets collated and treatment methods were seen in different ways. Patients also felt that their concerns were not well enough understood. However, patients received getting nurses’ time. In particular, seclusion/restraint was considered unnecessary. The patients felt that they benefited from the isolation in treating their problems more than they needed it, even if the benefit was seen to be minor. Patients treated on forensic wards rated their treatment and care significantly lower than in general units. During hospitalization secluded/restrained patients evaluated their quality of life, however, better than did non-secluded/restrained patients. However, no conclusion is drawn to the effect that the better quality of life assessment is attributable to the seclusion/restraint because patients’ treatment period after the isolation was long and because of many other factors, as rehabilitation, medication, diagnostic differences, and adaptation. According to the systematic mixed studies review variation between study designs was found to be a methodological challenge. This makes comparison of the results more difficult. A research ethical weakness is conceded as regards descriptions of the ethical review process (44 %) and informed consent (32 %). It can be concluded that patients in psychiatric hospital care and having a voice as an equal expert require special attention to clinical nursing, decision-making and service planning. Patients and their family members will be consulted in plans of preventive and alternative methods for seclusion and restraint. The study supports the theory that in ethical decision-making situations account should be taken of medical indications, in addition to the patients’ preferences, the effect of treatment on quality of life, and this depends on other factors. The connection between treatment decisions and a patient’s quality of life should be evaluated more structurally in practice. Changing treatment culture towards patients’ involvement will support daily life in nursing and service planning taking into account improvements in patients’ quality of life.

Pakko, potilaiden kokema hoito ja elämänlaatu psykiatrisessa sairaalassa Tutkimuksen tavoitteena oli kuvata pakkoa kokeneiden potilaiden näkemystä hoidostaan sekä heidän elämänlaatuaan. Lisäksi tavoitteena oli tunnistaa metodologisia haasteita tutkimuksissa koskien potilaiden näkemystä pakosta psykiatriassa. Tutkimus tuotettiin kolmessa vaiheessa syyskuun 2008 ja huhtikuun 2012 välisenä aikana. Ensimmäisessä vaiheessa instrumentti Secluded/Restrained Patients’ Perception of Their Treatment (SR-PPT) kehitettiin ja validoitiin Japanissa yhteistyössä suomalaisen tutkimusryhmän kanssa (n = 56). Lisäksi tutkimusaineisto kerättiin edellä mainitulla mittarilla vuoden aikana eristetyiltä/sidotuilta potilailta (n = 90). Toisessa vaiheessa aineisto kerättiin kotiutusvaiheessa olevilta potilaita (n = 264). Kolmannessa vaiheessa tutkimusaineisto kerättiin sähköisistä tietokannoista. Metodologiset ja eettiset aiheet tarkasteltiin systemaattisen kirjallisuuskatsauksen menetelmällä (n = 32). Potilaat kokivat yhteistyön henkilöstön kanssa heikkona; potilaiden mielipiteitä ei otettu huomioon, hoidon tavoitteita ei asetettu yhdessä ja hoitokeinot nähtiin eri tavoin. Potilaiden mielestä heidän huoliaan ei ymmärretty riittävästi. Kuitenkin potilaat saivat hoitajien aikaa. Erityisesti eristäminen/ sitominen koettiin tarpeettomina. Potilaat kokivat hyötyvänsä eristämisestä ongelmiensa hoidossa enemmän kuin tarvitsevansa sitä, vaikka myös hyöty siitä nähtiin vähäisenä. Oikeuspsykiatrisilla osastoilla hoidetut potilaat arvioivat hoitonsa selkeästi alhaisemmaksi kuin muut. Sairaalahoidon aikana eristetyt/sidotut potilaat arvioivat elämänlaatunsa kuitenkin paremmaksi kuin ei-eristetyt/sidotut potilaat. Kuitenkaan johtopäätöksenä ei voida todeta, että parempi elämänlaadun arvio olisi seurausta eristämisestä, koska potilaiden hoitoaika eristämiskokemuksen jälkeen oli pitkä ja koska muut tekijät, kuten kuntoutus, lääkitys, diagnostiikka, sopeutuminen, mahdollisesti vaikuttivat tuloksiin. Kirjallisuuskatsauksen pohjalta metodologisena haasteena havaittiin tutkimusasetelmien erilaisuus, mikä vaikeuttaa tutkimusten tulosten vertailua. Tutkimuseettisenä heikkoutena ilmeni puutteellinen kuvaus eettisestä ennakkoarvioinnista (44 %) ja informoidun suostumuksen käsittelystä (32 %). Voidaan todeta, että psykiatrista sairaalahoitoa vaativan potilaan kohtaaminen ja kuuleminen tasa-arvoisena oman hoitonsa asiantuntijana vaatii erityistä huomiota niin kliinisessä hoitotyössä, päätöksenteossa kuin palveluiden suunnittelussa. Potilaiden ja omaisten tahtoa tulee kuulla kehitettäessä ennaltaehkäiseviä ja vaihtoehtoisia menetelmiä eristämiselle ja sitomiselle. Tutkimus tukee näkökulmaa, että eettisissä päätöksentekotilanteissa tulee tapauskohtaisesti huomioida lääketieteellisten indikaatioiden lisäksi potilaan näkemys, hoidon vaikutus elämänlaatuun ja tilanteeseen vaikuttavat muut tekijät. Hoitopäätösten yhteyttä potilaan elämänlaatuun tulee arvioida strukturoidummin käytännössä. Hoitokulttuurin muutosta kohti potilaan osallisuutta tulee tukea hoitotyön arjessa ja palveluiden suunnittelussa huomioiden yhteys elämänlaadun paranemiseen.