Mission and development : Finnish Pentecostal, Lutheran and Orthodox mission agencies in development work in Kenya 1948 - 1989

År 1974 började den finska regeringen kanalisera pengar för utvecklingssamarbete genom medborgarorganisationer. Tre år senare och fram till år 1988 beviljade regeringen ett speciellt anslag specifikt för missionsorganisationers utvecklingsprojekt. De finska pingstvännerna, lutheranerna och de ortodoxa utvidgade samtliga sitt sociala arbete i Kenya med statens stöd. Deras projekt var likadana: alla byggde läroanstalter, utvecklade Kenyas hälsoservice och sysselsatte kenyaner. Olikheterna mellan pingstvännerna, lutheranerna och de ortodoxa blev tydliga genom diverse problem som de mötte inom ramen för utvecklingssamarbetet. Den finska pingströrelsen bestod av självständiga församlingar, och pingstvännerna måste omvandla sin takorganisation, Suomen Vapaa Ulkolähetys, så att utvecklingsprojekt blev en viktig gren av dess verksamhet. Lutheranerna som till en början hade sänt missionärer för att arbeta i den kenyanska kyrkans tjänst började i medlet av 1970-talet i ökande grad bygga sociala anstalter med statens pengar. Ett problem var att statens stöd varade endast för en begränsad tid och att den lutherska kyrkan i Kenya inte hade råd att överta dessa anstalter och täcka deras löpande kostnader i framtiden. De finska ortodoxa, för sin del, igångsatte sociala projekt i samarbete med de ortodoxa i Kenya. Under några år fick de dock lära sig att de inte kunde driva självständiga utvecklingsprojekt i Patriarkens i Alexandria maktsfär. Den finska ortodoxa missionen blev tvungen att underkasta sig ärkebiskopen i Nairobi. År för år beviljade den finska regeringen större anslag för missionsorganisationernas utvecklingsprojekt och statens ansvar för kostnaderna ökade från 50% till 60% år 1984. Intressant nog mottog både lutheranerna och de ortodoxa mindre statliga pengar för utvecklingssamarbete år 1989 än 1984. Däremot växte pingstvännernas utvecklingssamarbete i Kenya under hela 1980-talet. Eftersom pingstvännerna inte ville använda sina medlemmarnas pengar (som var avsedda för missionsverksamhet) till sociala projekt täckte de sin andel i utvecklingskostnaderna med pengar från utanförstående. Pingstvännerna utvecklade en omfatttande komersiell och även industriell verksamhet för att samla in pengar för sina utvecklingsprojekt.

Suomen valtio alkoi vuonna 1974 myöntää määrärahoja kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöhön. Kolme vuotta myöhemmin valtio alkoi osoittaa rahoja erityisesti lähetysjärjestöjen kehitysyhteistyöhankkeisiin, ja tämä määräraha pysyi valtion talousarviossa vuoteen 1988. Suomen helluntailaiset, luterilaiset ja ortodoksit laajensivat sosiaalista työtään Keniassa Suomen valtion tuella. Vuosina 1977-1989 ne saivat valtiolta yhteensä 6,8 miljoonaa euroa laskettuna euron arvon mukaan vuonna 2002: helluntailaiset 3,4 M, ruotsinkieliset luterilaiset 0,9 M, suomenkieliset luterilaiset 1,8 M ja ortodoksit 0,7 M. Kaikkien kolmen hankkeet Keniassa olivat samantapaisia; ne rakensivat oppilaitoksia, kehittivät terveydenhoitotyötä ja työllistivät kenialaisia. Helluntailaisten. luterilaisten ja ortodoksien välinen ero tuli näkyviin siinä, että he kohtasivat erilaisia ongelmia kehitysyhteistyössään. Suomen helluntailiikkeen seurakunnat tekivät itsenäisesti lähetystyötä, ja niiden täytyi muuttaa kattojärjestöään Suomen Vapaata Ulkolähetystä siten, että kehitysyhteistyöhankkeista tuli tärkeä osa sen toimintaa. Suomalaiset helluntailaislähetit olivat 1940-luvulta alkaen hoitaneet sairaita ja pitäneet koulua Keniassa, jopa perustaneet 1960-luvulla sairaalan ja orpokodin. Osa helluntailaisista oli halukas käyttämään valtion rahoja sosiaalisiin hankkeisiin lähetyskentillä, vaikka helluntailaisten yhteinen Suomen Vapaa Ulkolähetys ei ollut lainkaan tarkoitettu tällaiseen toimintaan. Koska helluntailaisten enemmistö ei toivonut erillistä kehitysyhteistyöjärjestöä, ripeästi toimintansa käynnistänyt Lähetyksen Kehitysapu sulautettiin helluntailaisten Suomen Vapaaseen Ulkolähetykseen, jonka tehtäväkenttä näin laajeni huomattavasti. Kenian luterilaisella kirkolla oli laajaa terveydenhoitotyötä ja useita kouluja ja Ruotsin luterilaiset olivat tottuneet saamaan oman valtionsa kehitysyhteistyörahoja kenialaisen kirkon sosiaaliseen työhön. Suomalaiset lähetit tulivat paikallisen luterilaisen kirkon palvelukseen kirkon kanssa tehtyjen sopimusten mukaisesti, mutta ryhtyivät suunnittelemaan uusia hankkeita, kun Suomen valtio alkoi antaa rahaa lähetysjärjestöjen kehitysyhteistyöhankkeisiin. Uudet hankkeetkin pyrkivät palvelemaan kirkkoa, mutta kirkon johtajat huolestuivat siitä, miten kirkko pystyisi jatkamaan laitosten toimintaa sen jälkeen, kun valtion tuki loppuisi. Suomen ortodoksit pyrkivät aluksi yhteistyössä kenialaisten ortodoksien kanssa rakentamaan kouluja ja kehittämään terveyspalveluja. Kreikkalaistaustaiset Aleksandrian patriarkaatin ja paikallisen arkkihiippakunnan johtajat eivät hyväksyneet sitä, että suomalaiset toimivat näin itsenäisesti, ja suomalaisten työ oli järjestettävä uudelleen niin, että kehitysyhteistyöhankkeetkin niveltyivät arkkihiippakunnan toimintaan. Suomen valtio myönsi vuosi vuodelta suurempia määrärahoja lähetysjärjestöjen kehitysyhteistyöhankkeisiin ja nosti vuona 1984 valtion osuuden hankkeiden kustannuksista 50 prosentista 60 prosenttiin. Siitä huolimatta valtio myönsi luterilaisten että ortodoksien hankkeisiinsa vähemmän rahaa vuonna 1989 kuin 1984. Sitä vastoin helluntailaisten kehitysyhteistyö Keniassa laajeni koko 1980-luvun ajan. Helluntailaiset halusivat käyttää omien jäsenten antamat rahat hengelliseen työhön ja pyrkivät keräämään ulkopuolisilta sosiaaliseen työhön käytettävät rahat korostaen sen luonnetta kristillisenä hyväntekeväisyytenä. He aloittivat myös laajan liiketoiminnan perustamalla mm. kirpputoreja sekä tuotantolaitoksen jalostamaan lumppuja.