Selvitys Eduskunnan lisärakennuksen taidekilpailusta

The purpose of this thesis was to investigate how and why an art competition was arranged to select pieces for the parliamentary annexe building in Helsinki. There is an emphasis on the cultural production aspects of the research. For the purpose of comparison, the thesis also examines how art acquisition takes place in the cities of Helsinki, Salo and Vantaa, and how the so-called percentage principle has been used in these cities The research method involved thematic interviewing of four persons with central positions on the competition jury. Questions were also sent by e-mail to experts and other people with knowledge of the subject area. Although art competitions have been arranged in Finland for decades, very little relevant literature exists. In addition to the interviews, other relevant literature was also referred to, including parliamentary records. The crucial questions concerned why the art competition for the parliamentary annexe was arranged and whether, indeed, it is possible to compete artistically in this manner. The thesis also examined the relationship between art and architecture and how the best works were selected from the vast range of submissions. The answers were both honest and interesting. The thesis presents a step-by-step analysis of the competition's progress over two stages, and according to the specific rules for such competitions as laid out in Suomen Taiteilijaseura. Strict adherence to the rules of the competition created a number of problems, some of which are also studied. The primary reason for staging a competition was to be as democratic as possible, and eliminating any possibility of nominating a particular artist or artists to realise their own work within the annexe. The competition opened up the possibility to consider various artistic proposals, and no genres were ruled out in advance. This format ensured a good response and a total of 1719 proposals were received, of which six were eventually selected. One conclusion was that open competition may not be the best way to gather artistic proposals in such circumstances, but it is very democratic.

Opinnäytetyöni tavoitteena on selvittää, miten ja miksi eduskunnan lisärakennuksessa pidetty taidekilpailu järjestettiin. Olen perehtynyt tähän aiheeseen kulttuurituottajan näkökulmasta ja taidekilpailujen järjestämisen avoimuuden kannalta. Vertailun vuoksi olen lyhyesti selvittänyt myös sitä, miten julkisten rakennusten taidehankinnat ovat tapahtuneet Helsingin, Salon ja Vantaan kaupungeissa ja miten ns. prosenttiperiaate on ollut näissä kaupungeissa käytössä. Tutkimusmenetelmänä käytin teemahaastattelua. Haastateltaviksi valitsin neljä henkilöä, jotka ovat olleet keskeisessä asemassa toimiessaan eduskunnan lisärakennuksen taidekilpailun tuomaristossa. Lisäksi lähetin sähköpostilla kysymyksiä aiheen piiriin kuuluville tahoille ja asiantuntijoille. Vaikka taidekilpailuja on järjestetty Suomessa kautta vuosien, alan kirjallisuutta taidekilpailujen järjestämisestä on hyvin vähän. Lähdemateriaalina haastattelujen lisäksi käytin soveltuvaa kirjallisuutta, aihetta sivuavaa gradua ja eduskunnan pöytäkirjoja. Keskeisiä kysymyksiä opinnäytetyössäni olivat: Miksi eduskunnan taidekilpailu järjestettiin? Voiko taidetta kilpailuttaa? Mikä oli taiteen suhde arkkitehtuurin ja miten löydettiin taidekilpailuun saapuneista ehdotuksista parhaat teokset? Saamani vastaukset olivat mielenkiintoisia ja rehellisiä. Selvitin vaihe vaiheelta taidekilpailun etenemisen. Kilpailu oli kaksivaiheinen ja kilpailussa noudatettiin Suomen Taitelijaseuran kilpailuohjeita. Kilpailuohjeiden tiukka noudattaminen oli tuonut joitakin ongelmakohtia. Yllättävää oli se, että tämä eduskunnan lisärakennuksen taidekilpailun järjestäminen koettiin taiteellisen demokratian toteutumisena, koska ei haluttu nimetä ketään tiettyä taiteilijaa toteuttamaan töitään lisärakennukseen. Kilpailulla annettiin kaikille mahdollisuus osallistua, eikä mitään taiteenlajia etukäteen suljettu pois. Tämä aiheutti suuren osanottajamäärän kilpailuun, johon tuli 1719 teosta, joista taidehankintatoimikunta valitsi kuusi ehdotusta. Kilpailu ei välttämättä ole paras taiteen hankintamuoto, vaikka sitä demokratian vuoksi puolusteltiinkin.