Rhetoric and public speech in English republicanism, 1642-1681

The study analyses the ambivalent relationship republicanism, as a form of self-government free from domination, had with the ideal of participatory oratory and non-dominated speech on the one hand, and with the danger of unhindered demagogy and its possibly fatal consequences to that form of government on the other. Although previous scholarship has delved deeply into republicanism as well as into rhetoric and public speech, the interplay between those aspects has only gathered scattered interest, and there has been no systematic study considering the variety of republican approaches to rhetoric and public speech in 17th-century England. The rare attempts to do so have been studies in English literature, and they have not analysed the political philosophy of republicanism, as the focus has been on republicanism as a literary culture. This study connects the fields of political theory, political history as well as literature in order to make a multidisciplinary contribution to intellectual history. The study shows that, within the tradition of classical republicanism, individual authors could make different choices when addressing the problematic topics of public speech and rhetoric, and the variety of their conclusions often set the authors against each other, resulting in the development of their theories through internal debates within the republican tradition. The authors under study were chosen to reflect this variety and the connections between them: the similarities between James Harrington and John Streater, and between John Milton and John Hall of Durham are shown, as well the controversies between Harrington and Milton, and Streater and Hall, respectively. In addition, by analysing the writings of Marchamont Nedham the study will show that the choices were not limited to more, or less, democratic brands of republicanism. Most significantly, the study provides a thorough analysis of the political philosophies behind the various brands of republicanism, in addition to describing them. By means of this analysis, the study shows that previous attempts to assess the role of free speech and public debate, through the lenses of modern, rights-based liberal political theory have resulted in an inappropriate framework for understanding early modern English republicanism. By approaching the topics through concepts used by the republicans legitimate authority, leadership by oratory, and republican freedom and through the frames of reference available and familiar to them roles of education and institutions the study presents a thorough and systematic analysis of the role and function of rhetoric and public speech in English republicanism. The findings of this analysis have significant consequences to our current understanding of the history and development of republican political theory, and, more generally, of the connections between democratic theory and free speech.

Tutkimus käsittelee sitä miten 1600-luvun Englannissa tasavaltalaiseen poliittiseen traditioon nojanneet henkilöt suhtautuivat julkiseen puheeseen, eli suurelle yleisölle osoitettuihin poliittisiin kannanottoihin, niin puheisiin kuin kirjoituksiinkin. Kyseisenä aikana retoriikka eli puheoppi oli koulujen oppiaine, jonka pohjalta oli luonnollista ponnistaa julkisen puheen esittämiseen. Siten retoriikan käsittely oli myos olennainen osa julkista puhetta käsittelevää poliittista kommentointia. Tutkimus selvittää sekä sen, miten eri tasavaltalaiset suhtautuivat julkisen puheen rooliin tasavaltalaisessa hallitusmuodossa, että miten tuo rooli asettui heidän kovin erilaisiin näkemyksiinsä tuon hallitusmuodon luonteesta. Aiempi tutkimus on osoittanut, kuinka tärkeää osaa retoriikka näytteli tasavaltalaisuudessa aina antiikin Kreikasta lähtien. Tasavaltalaisuuden ja retoriikan suhde on kuitenkin ollut myös kovin ambivalentti: toisaalta vapaa julkinen puhe on nähty osanottona yhteisten asioiden kasittelyyn, toisaalta populismin ja demagogien toiminta on nähty koituneen vapaiden tasavaltojen tuhoksi. Vaikka sekä retoriikkaa että tasavaltalaisuutta on tutkittu laajalti, niiden keskinäinen suhde 1600-luvun Englannissa on kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle. Väitöskirja onkin ensimmainen julkisen puheen ja retoriikan roolia tasavaltalaisuudessa käsittelevä tutkimus, jossa yhdistyvat poliittisen filosofian, historian ja kirjallisuuden tutkimusalat. Tutkimuksessa osoitetaan, miten samaan traditioon nojanneet tasavaltalaiset tekivät eri valintoja ja päätyivät eri johtopäätoksiin tuon tradition sisällä. Tutkimus kulkee kronologisesti havainnollistaakseen miten ympäroivä historiallinen konteksti vaikutti tasavaltalaisiin, ja miten heillä oli keskenään niin kiistoja kuin yhteisymmärryksiäkin. Lopputulemana retoriikan rooli tasavaltalaisuudessa on kaukana yksioikoisesta, etenkin suhteessa demokratiaan ja sananvapauteen yksilönoikeutena. Ymmärtääksemme näitä erilaisia suhtautumistapoja on välttämätöntä tutkia myös kirjoittajien käsityksiä lakien ja instituutioiden merkityksestä, velvollisuuksien asemasta, koulutuksen roolista, vapauden käsitteestä, sekä kysymyksestä, kenelle kuuluu legitiimi auktoriteetti tasavallassa. Näin saadut tutkimustulokset muuttavat vallitsevia käsityksiä tasavaltalaisuuden historiasta ja kehityksestä. Yleisemmällä tasolla ne antavat myös aihetta pohtia uudelleen tapojamme käsitellä demokraattisen valtiomuodon, retoriikan ja sananvapauden keskinäisiä suhteita.