Rauhan atomi, sodan koodi : Suomalaisen atomivoimaratkaisun teknopolitiikka 1955-1970

This dissertation investigates the atomic power solution in Finland between 1955 - 1970. During these years a national arrangement for atomic energy technology evolved. The foundations of the Finnish atomic energy policy; the creation of basic legislation and the first governmental bodies, were laid between 1955 - 1965. In the late 1960's, the necessary technological and political decisions were made in order to purchase the first commercial nuclear reactor. A historical narration of this process is seen in the international context of "atoms for peace" policies and Cold War history in general. The geopolitical position of Finland made it necessary to become involved in the balanced participation in international scientific-technical exchange and assistive nuclear programs. The Paris Peace Treaty of 1947 categorically denied Finland acquisition of nuclear weapons. Accordingly, from the "Geneva year" of 1955, the emphasis was placed on peaceful purposes for atomic energy as well as on the education of national professionals in Finland. An initiative for the governmental atomic energy commission came from academia but the ultimate motive behind it was an anticipated structural change in the supply of national energy. Economically exploitable hydro power resources were expected to be built within ten years and atomic power was seen as a promising and complementing new energy technology. While importing fuels like coal was out of the question, because of scarce foreign currency, domestic uranium mineral deposits were considered as a potential source of nuclear fuel. Nevertheless, even then nuclear energy was regarded as just one of the possible future energy options. In the mid-1960 s a bandwagon effect of light water reactor orders was witnessed in the United States and soon elsewhere in the world. In Finland, two separate invitations for bids for nuclear reactors were initiated. This study explores at length both their preceding grounds and later phases. An explanation is given that the parallel, independent and nearly identical tenders reflected a post-war ideological rivalry between the state-owned utility Imatran Voima and private energy utilities. A private sector nuclear power association Voimayhdistys Ydin represented energy intensive paper and pulp industries and wanted to have free choice instead of being associated themselves with "the state monopoly" in energy pricing. As a background to this, a decisive change had started to happen within Finnish energy policy: private and municipal big thermal power plants became incorporated into the national hydro power production system. A characteristic phenomenon in the later history is the Soviet Union s effort to bid for the tender of Imatran Voima. A nuclear superpower was willing to take part in competition but not on a turnkey basis as Imatran Voima had presumed. As a result of many political turns and four years of negotiations the first Finnish commercial light water reactor was ordered from the East. Soon after this the private nuclear power group ordered its reactors from Sweden. This work interprets this as a reasonable geopolitical balance in choosing politically sensitive technology. Conceptually, social and political dimensions of new technology are emphasised. Negotiations on the Finnish atomic energy program are viewed as a cooperation and a struggle, where state-oriented and private-oriented regimes pose their own macro level views and goals (technopolitical imaginaries) and defend and advance their plans and practical modes of action (schemata). Here, not only technologists but even political actors are seen to contribute to technopolitical realisations.

Väitöskirjassa tarkastellaan Suomen atomivoimaratkaisua vuosina 1955 - 1970. Näinä vuosina hahmottui tapa, jolla atomienergian kansallinen hyödyntäminen tapahtuu. Valmistautumiseen kuului muun muassa lainsäädännöllisten ja institutionaalisten puitteiden luominen. Ensimmäisen kaupallisen ydinreaktorin hankinta ratkesi 1960-luvun jälkipuoliskon teknologisessa ja poliittisessa valintaprosessissa. Historiallis-narratiivinen tapaustutkimus sijoitetaan ydinvoiman kaupallistumisen kansainväliseen viitekehykseen. Keskeiseksi nähdään tällöin niin sanottu Atoms for Peace -politiikka. Kylmän sodan ydinaseistautumisella ja ydinaseriisunnalla oli yhteys rauhanomaisen ydinenergian edistämiseen, erilaisten reaktorityyppien kehittämiseen ja lopulta Suomen valittaviksi tulleisiin vaihtoehtoihin. Pariisin rauhansopimus 1947 kielsi Suomelta lähtökohtaisesti ydinaseet ja atomivoiman hyödyntämiseen liittyvissä tieteellis-teknisissä suhteissaan Geneven vuodesta 1955 lähtien Suomi pyrki atomipolitiikassaankin välttämään sitoutumista suurvaltablokkeihin. Suomen atomivoimaohjelmaa lähdettiin muotoilemaan korostetun rauhanomaisista lähtökohdista. Aloitteen kansallisen ohjelman laatimiseksi teki Suomen Akatemia ja valtioneuvosto nimitti sen ehdotuksen pohjalta Energiakomiteaan sekä akateemisen tutkimuksen että teollisuuden edustajia. Tavoitteeksi otettiin varmistaa energiajärjestelmän tulevaisuus. Vesivoimavarojen odotettiin tulevan rakennetuiksi vuosikymmenessä ja lämpövoiman kehittämiseksi tarvitun hiilen tuontia pidettiin valuuttasyistä epätoivottavana. Kotimaisia uraanivaroja hyödyntäviä ydinreaktoreita pidettiin houkuttelevana, joskin vain yhtenä mahdollisena korvaavana energiateknologiana. Vuonna 1958 nimetty Atomienergianeuvottelukunta painotti ydintekniikan asiantuntijoiden kouluttamista ja tutkimusresurssien turvaamista. Ydinenergian läpimurto tapahtui 1960-luvun puolivälissä. Yhdysvalloissa käynnistynyt kevytvesireaktoreiden "bandwagon"-tilausaalto tulkittiin yleisesti merkiksi energiamuodon kaupallisesta kilpailukyvystä. Suomessa käynnistettiin vuonna 1965 kaksi toisistaan riippumatonta ja miltei yhdenmukaista tarjouskilpailua, kun lähinnä energiaintensiivistä yksityistä puunjalostusteollisuutta edustanut Voimayhdistys Ydin ryhtyi kilpailemaan valtio-omisteisen Imatran Voiman kanssa ensimmäisen atomivoimalaitoksen rakentamisesta. Tutkimuksessa asetelmaa tulkitaan sodanjälkeisen energiapolitiikan ideologisella jatkumolla. Teollisuus halusi torjua valtionyhtiön määräävää asemaa siirryttäessä vesivoimasta lämpövoimaan. Suomen kansallinen atomienergiaratkaisu muotoiltiin teknis-kaupallisella ja suurvaltapoliittisella vedenjakajalla. Monet läntiset reaktoritoimittajat näkivät Suomen tulevan päätöksen vientimarkkinoiden avaukseksi. Kilpailun luonne kuitenkin muuttui, kun myös Neuvostoliitto ilmoitti valmiutensa avustaa Suomea ydinreaktorin hankinnassa. Politisoituneiden hankintaneuvotteluiden tulkitaan johtaneen kansalliseen työnjakoon, jossa myös geopoliittinen tasapaino toteutui: Imatran Voima valtionyhtiönä sai tehtäväkseen tilata ensimmäiset ydinreaktorit Neuvostoliitosta, minkä jälkeen yksityinen teollisuus sai tilaisuuden hankkia omansa lännestä. Tutkimus painottaa uuden teknologian yhteiskunnallisia ja poliittisia ulottuvuuksia. Käsitteellisesti atomivoimaratkaisua selitetään valtiollisen ja yksityisen ydinvoimaregiimin yhteistyönä mutta myös kamppailuna siitä, mihin näkemyksiin ja tavoitteenasetteluihin (teknopoliittisiin kuvitelmiin) sekä toimintamalleihin (kaavailuihin, skeemoihin) ratkaisussa nojataan. Teknopoliittiseen toteutumaan vaikuttivat teknologien ohella myös politiikan toimijat.