Kuoleman voimat : Kirkonväki suomalaisessa uskomusperinteessä

Powers of Death. Church-väki in the Finnish Folk Belief Tradition Folk belief tradition can be defined as a communication system in which the truth value of traditional motifs is judged by their usefulness and applicability. According to the Finnish belief tradition, a substance of power called väki resides in sacred elements and in entities which vitally affect human life. Väki is both ritually avoided and harnessed for beneficial or malevolent purposes. The powers of church and death merge in church-väki, which, in beliefs and narratives, emerges when the boundary between the living and the dead is crossed or violated. In rural societies where the relationship to the dying and the deceased was close, the church-väki tradition was relevant and productive. This study is based on approximately 2700 units of archived material from thel late 19th and early 20th centuries narratives, rite descriptions, and linguistic data. It explicates the concept of church-väki, presents the background of the tradition, and analyses narratives, their meanings, and their role in early modern world view. It also explores how the concept was used when constructing social boundaries and handling otherness in the early modern Finland. The theoretic emphasis is on conceptual and genre analysis, narrativity, as well as the multiple meanings and uses of folklore motifs. Descriptions of church-väki vary from it being an invisible force to a crowd of beings and decomposing corpses. The author defines church-väki as a fuzzy concept with three prototypical cores and several names, most of which are polysemous. Polysemous words connect church-väki with for example ghosts and devils, unkempt people, and vermin, constructing a loose paradigm of supernatural and social otherness. Folklore genres of the studied narratives range from stories of personal experience to fabulates. The taleworlds and their content range from realistic (near) to extraordinary (distant). The distance between the taleworld and reality has concrete (local and temporal), narrative, and normative aspects. Distant taleworlds often follow an ontology different than in real life, although the narratives may be carefully linked to reality. Instead of being fictive, they show what would be expected outside the socially constructed everyday order. Methods of narratology are applied to coherent legends, which locate dramatic events in distant taleworlds. Linguistic genres, based on structure, function here as narrative registers of folklore genres.

Vainajat olivat vieras, uhkaava yhteisö Folkloristiikan alaa edustava tutkimus Kuoleman voimat käsittelee 1900-luvulla tallennettua uskomusperinnettä. Tarinoissa tuonpuoleiset olennot murtautuivat arkitodellisuuteen erityisesti silloin, kun joku oli rikkonut normeja. Moraalisen järjestyksen katsottiin pitävän yllä myös luonnonjärjestystä, jossa tuonpuoleinen pysyy näkymättömissä. Mistä ihmisten järjestys puuttui tai missä se rakoili, siellä vaani yhteisöä uhkaava vieraus. Uskomusperinne kuvitti sitä kummittelijoin ja taudinaiheuttajin. Aikana, jolloin kuolema oli konkreettisesti läsnä maalaisyhteisöjen arjessa, elävien ja kuolleiden välinen erottelu toimi yhtenä mallina oman yhteisön elintavan ja sen rajojen määrittelylle. Tarinaperinne kuvaa häiriöitä ja vaaratilanteita, joita syntyi kun järjestys elävien ja kuolleiden välillä horjui. Vainajien loukkaaminen, kuolemantapaukset ja ruumiiden säilyttäminen pihapiirissä olivat kriittisiä tilanteita. Ruumiiden katsottiin levittävän ympärilleen kuoleman voimaa, kalmaa. Se saattoi tarttua ihmiseen sairautena ja ahdistuksena tai näyttäytyä kalmanhajuisina olentoina, kirkonväkenä. Hautausmaa oli kuolleiden aluetta, jolla vallitsi kuolleiden järjestys ja jonka multakin oli kuoleman kyllästämää. Sieltä saatu tartunta oli käypä selitys niin fyysisille kuin psyykkisillekin vaivoille, ja siellä vehkeilleiden kerrottiin joutuneen kirkonväen pahoinpitelemiksi. Vainajat koettiin paitsi uhkaaviksi naapureiksi, myös resurssiksi. Uskaliaimmat pyrkivät hallitsemaan ja hyödyntämään kalmaa ja kirkonväkeä taikojen avulla. 1800-luvulla hautamullan ja jopa ruumiinosien hankkiminen haudoista oli vielä mahdollista. Kalmaa käytettiin kansanlääkinnässäkin, mutta yhteisön paheksuva huomio keskittyi vahingoittaviin taikoihin kuten sairauksien ja kummittelun aiheuttamiseen. Tuomittavaa oli myös taitamaton taikominen, joka päästi voimat valloilleen. Uskomusaineisto ilmentää ristiriitaa taiat sallivan tietäjäperinteen ja luterilaisuutta myötäilevän tuomitsevan asenteen välillä. Yhteisön tuntemat uskomusaihelmat olivat omiaan totutun järjestyksen pönkittämiseen sekä muista juoruamiseen. Niiden ottaminen todesta oli tilannesidonnaista ja päämäärähakuista: uskomustarinat voitiin uskoa tosiksi, jos ne olivat kuulijan mielestä moraalisesti oikein. Täsmällisten jäsennysten sijaan uskomusperinne loi monikäyttöisiä mielikuvia ja hyödynsi moniselitteisiä, uskonvaraisia käsitteitä. Näitä aineksia käytettiin sosiaalisiin argumentteihin, omien kokemusten selittämiseen sekä abstrakteihin jäsennyksiin oman yhteisön ja siihen kohdistuvien uhkien välillä.