Myyttisestä sankarirehtorista opistoäidiksi ja manageriksi : Sukupuolen näkökulma kansalais- ja työväenopiston johtajuuteen

Kansansivistystä legitimoiva ja ylläpitävä ajattelu oli kertomusta myyttisistä sankarirehtoreista, jota voisi kutsua myös suomalaisen kansansivistyksen suureksi kertomukseksi. Tutkimusongelmana oli, kuinka kansansivistyksen suuri kertomus rakentui sukupuolen näkökulmasta kansan, sivistyksen ja vapauden käsitteiden tulkinnoissa. Tavoitteena oli jäljittää kansansivistyksen kadonneita naisia. Aineisto koostui eri kirjoittajien 1800-luvun lopulla ja 1900-luvulla laatimista kulttuurihistoriallisista teksteistä, joita metodologisesti tulkittiin sukupuolisensitiivisesti tiheällä otteella. Kansalais- ja työväenopiston rehtorin työ vuonna 2005 muodostui osaksi kansansivistyksen suurta kertomusta. Empiirinen aineisto koostui valtakunnallisesta, sähköisesti toteutetusta rehtorikyselystä (N=79), jota analysoitiin diskursiivisella lähestymistavalla sukupuolisensitiivisesti. Tutkimusongelmat olivat: Miksi kansalais- ja työväenopiston rehtoriksi hakeudutaan? Kuinka sukupuoli tulee esiin rehtorin työssä? Millaista on rehtorin työn arki? Suomalainen kansansivistystraditio kategorisoi naisen yksityiseen ja miehen julkiseen. Kansalais- ja työväenopistoista muotoiltiin sukupuolittuneita kansansivistysinstituutioita, joiden maskuliinisen johtajuuden ympärille rakentui sankarirehtorimyytti. Naisten tulo opistojen johtajattariksi liittyi osaksi naisten yleistä ammatillista kehitystä. Sivistettävälle naiselle rakentui paikka 1900-luvun vaihteesta äitikansalaisten yleissivistettävänä kollektiivina, myöhemmin työläisnaisten kollektiivina ja 1960-luvulta lähtien ammatillisena työvoimaresurssina. 2000-luvulla kansan käsite korvautui vapailla yksilökansalaisilla ja sivistysideologinen vapaus kääntyi uusliberalismin yksilön vapaaksi mahdollisuudeksi kehittää itseään vapaa-ajalla. Sivistys käsitteenä loittoni ja sen korvasivat oppiminen ja viihtyminen. Rehtoriksi hakeutumisen taustalla vaikuttivat edelleen kansansivistysideologiset arvot, jotka naiselle merkitsivät yhteiskunnallisen äitiyden velvoitetta hoitaa reproduktiivista tehtäväänsä ahkerana ja uutterana opistoäitinä. Uusliberalistiset arvot muuttivat naisen rehtorina kansallista ja taloudellista arvoa tuottavaksi palkkatyöäidiksi ja manageriksi. Sekä naiseen että mieheen rehtorina liitettiin stereotyyppisiä sukupuolirooleihin sidottuja ominaisuuksia. Naisen ja miehen paikat työyhteisössä määrittyivät modernin yhteiskuntasopimuksen seksuaalisen sopimuksen mukaisesti. Rehtorit työskentelivät moniosaavina jokapaikanhöylinä keskellä valtakunnallista opistoreformia. Rehtorin ammatillinen kuva jäsentyi monimuotoisesti reformistiksi, konformistiksi ja konservatiiviksi. Asiasanat: vapaa sivistystyö, kansansivistys, rehtorit, sukupuolentutkimus, kansalaisopistot, työväenopistot, diskurssianalyysi

Suomalaisista kansalais- ja työväenopistoista on kehittynyt naisvaltaisia oppilaitoksia, joiden opettajista, rehtoreista ja opiskelijoista suurin osa on naisia. Tutkimuksessa selvitettiin, kuinka suomalaisen kansansivistyshistorian kehityslinjat 1800-luvulta sukupuolen näkökulmasta tarkasteltuna kiinnittyivät kansalais- ja työväenopistojen johtajuuteen 2000-luvulla. Tarkastelun kohteena olivat kansalais- ja työväenopiston rehtoriksi hakeutumisen motiivit sekä opiston rehtorin työn arkeen liittyvät tekijät. Naisten ammatillinen urakehitys kansalais- ja työväenopistojen opettajiksi oli osa 1800-luvun vapaaehtoisen kotiopettajuuden ja kansakoulunopettajan ammattiin valmistumisen jatkumoa. Aluksi naista sivistettiin äitikansalaisuuteen, jossa aktiivinen rooli oli erilaisilla vapaaehtoisilla seuroilla ja järjestöillä. 1900-luvun vaihteessa perustetut ensimmäiset kansalais- ja työväenopistot tarjosivat naisille sopivaksi katsottuja tehtäviä tuntiopettajina opistoissa. 1900-luvun alkupuolella kansalais- ja työväenopistojen johtajat olivat pääasiassa miehiä, joiden ympärille kansansivistyksen julkinen ohjelmakirjoitus rakensi ihailevaa sankarirehtorimyyttiä. Nainen opiston johtajattarena asetettiin marginaaliin, eikä nainen tullut esiin kansansivistyshistoriassa. 1900-luvun vaihteessa kansansivistyksellä rakennettiin yhtenäistä Suomen kansakuntaa, jonka valtiollisesta sivistystehtävästä vastasivat kansalais- ja työväenopistot. Opistojen ja opiskelijoiden lukumäärän lisääntyessä tarvittiin lisää opiston johtajia ja opettajia. Naisille tämä tilaisuus tarjosi mahdollisuuden uudenlaiseen urakehitykseen, jossa nainen alkoi työskennellä opiston johtajattarena yhteiskunnallisen äitiyden velvoittamalla tavalla. Aluksi kansalais- ja työväenopistot sivistivät naista äitikansalaisena ja työläisnaisten kollektiivina, myöhemmin koko kansakuntaa hyödyntävänä ammatillisena voimavarana. Naisten kiinnostus hakeutua kansalais- ja työväenopiston rehtorin tehtävään on osa naisen sivistyshistoriallista jatkumoa työskennellä koko kansakunnan hyväksi ahkerana ja uutterana opistoäitinä. Kansansivistysideologista arvoista vapaus ja ihmisen kokonaispersoonallisuuden kehittäminen olivat tärkeitä tekijöitä, joilla hakeutumista alalle perusteltiin edelleen 2000-luvulla. Työkokemus vapaasta sivistystyöstä koettiin tärkeäksi ennen opiston rehtoriksi hakeutumista. 2000-luvun alussa kansalais- ja työväenopistojen rehtorit työskentelevät keskellä rakenteellisia ja ammatillisia työyhteisömuutoksia, jotka vaikuttavat olevan hallitsemattomia. Yhä useampi rehtori työskentelee yhdistelmävirassa, jossa työaika ei riitä kansalais- ja työväenopiston johtamiseen. Työpäivät ovat sisällöltään hajanaisia eikä opiston kehittämiseen jää aikaa. Kansansivistäjästä on kehittynyt eräänlainen manageri, jonka tehtävänä on johtaa opistoa taloudellisesti tuottavaksi ja kilpailukykyiseksi yksiköksi. Naisrehtorin ominaisuuksiin naiset itse liittivät helpon lähestyttävyyden ja pehmeän johtamisotteen. Miesrehtorit puolestaan liittivät omaan johtamiseensa paremman kyvyn hallita kokonaisuuksia ja nopeamman päätöksentekotavan kuin mitä naisrehtorilla oli. Erityisesti naisrehtorit kokivat työn ja vapaa-ajan yhteensovittamisen ongelmalliseksi, koska opiston johtaminen edellytti ilta- ja viikonlopputyötä. Työyhteisöissä nousi esiin naisten kokemuksia sukupuoleen viittaamisesta, vähättelystä ja kuulematta jättämisestä.