Hiippakunta diakoniatyön tekijänä ja tukijana : Diakoniatyön kehitys Mikkelin hiippakunnassa 1945-1991

ABSTRACT The diocese as the agent and advocate of diaconial work. The development of diaconial work in the Mikkeli diocese 1945–1991. The roots of Finnish diacony are in the individual devotional life of Pietism. An acting faith had to be evident in acts of love. Following German institutional diacony, diaconial institutions were established in Finland until congregational diacony emerged alongside these institutions in the 1890s. Pastor Otto Aarnisalo acted as a pathfinder in this. He aimed to unite diacony with the Church and the life of the congregation. Diacony had been based on the idea of volunteering to separate it from statutory social work. In 1944 the church law was amended, which made diacony the concern of every member of the congregation. In the years immediately following the Second World War, discussion took place in the Church of Finland about the direction that diacony should take. In the consequential debate, caritative services overcame social diacony. The diocese administration moved to Mikkeli in 1945, when the majority of the Vyborg diocese became part of the USSR in the armistice negotiations. The Mikkeli diocese acted in its diaconial work with the same objectives as the diaconial solutions of the whole church. The acting principle of the diocese diacony became a form of helping which emphasised assistance of the individual. Especially from the 1960s onwards, the country's industrialisation and the reduction of agricultural trade had an effect on the Mikkeli diocese. The diocese administration, specifically Bishop Martti Simojoki and his successor Osmo Alaja, aimed to open up connections to the political left and people working in industry. At least indirectly this helped the diaconial work in industrial localities. In the Mikkeli diocese, a diaconial committee was established in 1971, and its work was overseen by the diocesan chapter of the bishop's office. This enabled the work of the diocese to be organised for the different areas of diacony. Previously, the diaconial work of the Finnish church had primarily been in nursing. The Health Insurance Law of 1972 brought a change to this when the responsibility for health services was transferred to the municipalities. Diacony began to move towards a psychological and spiritual emphasis. Beginning in the 1970s, the diocese started holding diaconial themed days at prescribed intervals. Although these did not result in great realignments, they did help clarify the direction that diacony would take. Large international collections were also carried out, especially in the 1980s. At the same time, socio-ethical activity vitalised and diversified Christian services. The idea that every member of the congregation should practice diacony was a strong factor in the Mikkeli diocese as well. The diocese's vision for diacony was holistic; Christian service was the responsibility of every member of the congregation. During the period of study (1945–1991), the theology of diacony was rather tenuous. Bishop Kalevi Toiviainen, however, brought forth the viewpoint of church doctrine and officially sanctioned theology. Diacony was part of the complete faith of the Church.

Hiippakunta diakoniatyön tekijänä ja tukijana. Diakoniatyön kehitys Mikkelin hiippakunnassa 1945-1991. Suomalaisen diakonian juuret ovat pietismin yksilöä korostavassa hurskauselämässä. Toimivan uskon tuli näkyä rakkauden tekoina. Saksalainen laitosdiakonia oli se malli, jota myös Suomessa ruvettiin seuraamaan, kunnes diakonialaitosten rinnalle nousi 1890-luvulla seurakuntadiakonia. Tienavaajana toimi pastori Otto Aarnisalo. Diakonia perustui vapaaehtoisuuteen erotukseksi lakisääteisestä sosiaalityöstä. Vuonna 1944 kirkkolakiin tuli säännös, jonka mukaan diakonia oli jokaisen seurakuntalaisen asia. Heti toisen maailmansodan jälkeen käytiin Suomen kirkossa keskustelua diakonian suunnasta. Karitatiivinen yksilökohtainen palvelu voitti sosiaalisen eli yhteiskunnan rakenteisiin vaikuttavan diakonian. Toisen maailmansodan päätyttyä hiippakuntahallinto siirtyi Viipurista Mikkeliin. Mikkelin hiippakunta perustettiin vuonna 1945. Hiippakuntadiakonia toimi samansuuntaisesti kokonaiskirkon diakoniaratkaisujen kanssa. Toimintanäkynä oli yksilökohtainen palvelu ja auttamismuoto. Maan teollistuminen ja maatalouselinkeinojen väheneminen vaikuttivat etenkin 1960-luvulta lähtien myös Mikkelin hiippakunnan alueella. Hiippakunnan johto, ennen muita piispa Martti Simojoki ja hänen seuraajansa Osmo Alaja, pyrki avaamaan yhteyksiä poliittiseen vasemmistoon ja teollisuudessa työskenteleviin ihmisiin. Tämä auttoi epäsuorasti diakoniatyötä teollisuuspaikkakunnilla. Mikkelin hiippakuntaan perustettiin vuonna 1971 diakoniatoimikunta, jonka työtä johti tuomiokapituli. Hiippakunnallinen toiminta voitiin nyt paremmin organisoida diakonian eri osa-alueille. Diakonia oli aiemmin ollut ensisijaisesti sairaanhoitotyötä. Vuoden 1972 kansanterveyslaki toi tähän muutoksen, kun terveydenhuolto siirrettiin kunnille. Diakonia alkoi suuntautua kohti henkistä ja hengellistä painotusta. Kirkon diakoniassa korostui vaikeuksissa olevien ihmisten kokonaisvaltainen auttaminen. Mikkelin hiippakuntadiakoniassa pidettiin 1970-luvulta lähtien määrävuosina teemapäiviä. Myös suurehkoja kansainvälisiä keräyksiä toteutettiin erityisesti 1980-luvulla. Sosiaalieettinen toiminta vireytyi 1980-luvulla. Se oli uusi linjanavaus, mikä monipuolisti ja yhteiskunnallisti kristillistä palvelua. Tutkimusperiodin aikana (1945-1991) diakonian teologia jäi Mikkelin hiippakunnassa ohueksi. Piispa Kalevi Toiviainen toi kuitenkin painokkaasti kirkko-opillisen ja virkateologisen näkökulman esiin. Diakonia kuului kirkon uaskonkokonaisuuteen.