Eron aika : Tyttärien kertomuksia ikääntyneen vanhemman kuolemasta

There is a relative absence of sociological and cultural research on how people deal with the death of a family member in the contemporary western societies. Research on this topic has been dominated by the experts of psychology, psychiatry and therapy, who mention the social context only in passing, if at all. This gives an impression that the white westerners bereavement experience is a purely psychological phenomenon, an inner journey, which follows a natural, universal path. Yet, as Tony Walter (1999) states, ignoring the influence of culture not only impoverishes the understanding of those work with bereaved people, but it also impoverishes sociology and cultural studies by excluding from their domain a key social phenomenon. This study explores the cultural dimension of grief through narratives told by fifteen of recently bereaved Finnish women. Focussing on one sex only, the study rests on the assumption of the gendered nature of bereavement experience. However, the aim of the study is not to pinpoint the gender differences in grief and mourning, but to shed light on women s ways of dealing with the loss of a loved one in a social context. Furthermore, the study focuses on a certain kind of loss: the death of an elderly parent. Due to the growth in the life expectancy rate, this has presumably become the most typical type of bereavement in contemporary, ageing societies. Most of population will face the death of a parent as they reach the middle years of the life course. The data of this study is gathered with interviews, in which the interviewees were invited to tell a narrative of their bereavement. Narrative constitutes a central concept in this study. It refers to a particular form of talk, which is organised around consequential events. But there are also other, deeper layers that have been added to this concept. Several scholars see narratives as the most important way in which we make sense of experience. Personal narratives provide rich material for mapping the interconnections between individual and culture. As a form of thought, narrative marries singular circumstances with shared expectations and understandings that are learned through participation in a specific culture (Garro & Mattingly 2000). This study attempts to capture the cultural dimension of narrative with the concept of script , which originates in cognitive science (Schank & Abelson 1977) and has recently been adopted to narratology (Herman 2002). Script refers to a data structure that informs how events usually unfold in certain situations. Scripts are used in interpreting events and representing them verbally to others. They are based on dominant forms of knowledge that vary according to time and place. The questions that were posed in this study are the following. What kind of experiences bereaved daughters narrate? What kind of cultural scripts they employ as they attempt to make sense of these experiences? How these scripts are used in their narratives? It became apparent that for the most of the daughters interviewed in this study the single most important part of the bereavement narrative was to form an account of how and why the parent died. They produced lengthy and detailed descriptions of the last stage of a parent s life in contrast with the rest of the interview. These stories took their start from a turn in the parent s physical condition, from which the dying process could in retrospect be seen to have started, and which often took place several years before the death. In addition, daughters also talked about their grief reactions and how they have adjusted to a life without the deceased parent. The ways in which the last stage of life was told reflect not only the characteristic features of late modernity but also processes of marginalisation and exclusion. Revivalist script and medical script, identified by Clive Seale as the dominant, competing models for dying well in the late modern societies, were not widely utilised in the narratives. They could only be applied in situations in which the parent had died from cancer and at somewhat younger age than the average. Death that took place in deep old age was told in a different way. The lack of positive models for narrating this kind of death was acknowledged in the study. This can be seen as a symptom of the societal devaluing of the deaths of older people and it affects also daughters accounts of their grief. Several daughters told about situations in which their loss, although subjectively experienced, was nonetheless denied by other people.

Keskimääräisen elinajanodotteen pidentyessä ikääntyneen vanhemman kuolemasta on todennäköisesti tullut kaikkien tyypillisin lähiomaisen menettämisen muoto. Siitä, miten aikuiset lapset kohtaavat vanhempien kuoleman, tiedetään kuitenkin vielä suhteellisen vähän. Aiemmin tätä aihepiiriä on tutkittu psykiatrisesta näkökulmasta, jolloin huomion kohteena ovat vanhemman kuoleman vaikutukset aikuisten lasten fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen. Vaikka tämäntyyppinen tutkimus onkin auttanut näkemään, että vanhempien menetys voi aikuisiässäkin olla elämän tasapainoa rikkova tapahtuma, siihen sisältyy joitakin merkittäviä puutteita. Se ei juuri auta ymmärtämään sitä, mitä ihmiset itse ajattelevat ikääntyneen vanhemman kuolemasta ja sen herättämistä reaktioista, eikä sitä, miten ihmisten tavat kohdata lähiomaisen menetys kytkeytyvät laajempiin sosiaalisiin ja kulttuurisiin olosuhteisiin. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan ikääntyneen vanhemman kuoleman kohtaamista naratiivisen lähestymistavan avulla. Narratiivisen tutkimuksen piirissä on tullut tavaksi ajatella, että kertomukset ovat ensisijainen keino paitsi kommunikoida omia kokemuksia muille myös merkityksellistää niitä. Kertomusten avulla ymmärretään omaa ja muiden toimintaa ja hahmotetaan, miten tapahtumat etenivät ja vaikuttivat toinen toisiinsa muodostaen tietyn lopputuloksen. Kertomukset syntyvät erityisesti tilanteissa, joissa jotakin yllättävää tai emotionaalisesti järkyttävää tapahtuu. Tässä tilanteessa kertomus on väline, jonka avulla voidaan muodostaa ainakin osittainen ymmärrys tästä tapahtumasta ja tällä tavoin sopeutua siihen. Tutkimuksen aineisto muodostuu viidentoista hiljattain oman vanhempansa menettäneen naisen vapaamuotoisesta haastattelusta, joita käsitellään kertomuksina. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä ja miten aikuiset tyttäret kertovat vanhemman kuolemasta. Samalla tutkimuksessa pyritään ottamaan huomioon myös se, miten laajemmat sosiaaliset ja kulttuuriset resurssit ja olosuhteet sekä mahdollistavat että rajoittavat tapoja kertoa itsestä, omasta elämästä ja omista kokemuksista. Tähän tarkoitukseen käytetään kulttuurisen skriptin käsitettä. Joutuessaan käymään läpi lähiomaisen kuoleman kaltaisia elämänkulullisia siirtymiä ihmisille tarjoutuu skriptejä, jotka kuvaavat, miten tapahtumat yleensä etenevät ja millaisia rooleja toimijat yleensä omaksuvat noissa tilanteissa. Ne opastavat ihmisiä tämän muutosvaiheen läpi. Samalla ne mahdollistavat myös yhteisymmärryksen keskusteltaessa näistä tapahtumista muiden kanssa. Skriptit heijastavat tietyssä yhteiskunnassa tiettynä hetkenä vallitsevia maailman hahmottamisen tapoja ja ne välittyvät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan myös sitä, millaisiin kulttuurisiin skripteihin tyttäret tukeutuvat kertoessaan ikääntyneen vanhemman kuolemasta. Kertomusten analyysin ensimmäinen vaihe muodostui väljästä temaattisesta analyysista, jonka tarkoituksena oli saada selville, mistä haastateltavat ylipäätään puhuvat. Kaikkein merkittävämmäksi osioksi kertomuksissa näytti muodostuvan se, miten vanhemman kuolema tapahtui, tyttärien tuottaessa siitä pitkiä ja yksityiskohtaisia kuvauksia. Tyttäret aloittivat kertomuksensa tavallisesti kuolemaa edeltävästä käännekohdasta vanhemman terveydentilassa, josta kuolemaa kohti liukumisen voi jälkikäteisesti katsoa alkaneen. Tästä käännekohdasta alkava ja kuolemaan päättyvä kertomus saattoi kattaa useankin vuoden mittaisen ajanjakson. Keskeiseksi kuolemakertomuksia erottelevaksi piirteeksi muodostui vanhemman kuolintapa, joka vaikutti rajoittavan mahdollisuuksia hyödyntää erilaisia kulttuurisia skriptejä. Näytti siltä, että syöpäkuolema mahdollisti toisentyyppisiä kertomuksia kuin muut, selkeämmin vanhuuteen kytkeytyvät kuolintavat, kuten esimerkiksi dementiasairauden edeltämä kuolema tai korkeassa iässä tapahtuva ruumiillinen hiipuminen. Tämä johtuu siitä, että syövän etenemistä on suhteellisen helppo ennustaa. Näin ollen se mahdollistaa terminaalisen diagnoosin tekemisen, mikä taas on edellytys psykologisen skriptin käyttöönotolle. Tämän skriptin keskiössä on sisäinen kamppailu lähestyvää kuolemaa koskevan tietoisuuden kanssa, joka päättyy oman kuoleman hyväksymiseen sekä menneistä ja tulevista asioista sopimiseen läheisten ihmisten kanssa. Tälle vaihtoehtoisen syöpäkuoleman jäsentämisen tavan muodostaa lääketieteellinen skripti, jossa toivoa parantumisesta pidetään yllä loppuun saakka ja elämän puolesta taistellaan hinnalla millä hyvänsä. Kumpaakaan edellä mainituista skripteistä ei voida kovin hyvin soveltaa dementiasairaudesta kärsineen vanhemman kuoleman tulkintaan. Kertojat kuvaavat tämäntyyppistä kuolinprosessia usein rappeutumisen skriptin avulla, jossa dementia nähdään vääjäämättömästi syvenevänä henkisenä rappeutumisena, joka johtaa minuuden pirstaloitumiseen. Tämän skriptin valossa dementiasairaus tulkitaan biologista kuolemaa edeltävänä psykososiaalisena kuolemana. Toisin sanoin vaikka vanhempi fyysisesti kuollut, hän oli tyttären silmissä kuollut persoonana ja perheen täysivaltaisena jäsenenä. Yksi kertojista, jonka äiti oli ennen kuolemaansa sairastanut dementiaa, pyrki muodostamaan vastakertomusta vallitseville dementiaa koskeville käsityksille. Hänen kertomuksessaan painopiste ei ole huononemisessa vaan monien persoonan piirteiden ja vuorovaikutustaitojen säilymisessä. Samalla kyseisessä kertomuksessa torjutaan ajatus psykososiaalisesta kuolemasta. Rappeutumisen skriptiä sovellettiin myös tapauksissa, joissa vanhemman kuolemaa oli edeltänyt ruumiillinen rainaistuminen, jonka seurauksena vanhempi ollut enää kyennyt selviytymään autonomisesti. Kertomus vanhemman kuolinprosessista huipentui kuvaukseen hänen kuolinhetkestään. Yksi keskeinen osa-alue kuolinhetken kerrontaa näytti olevan sen arviointi, onko kuolema "hyvä" tai "huono". Näiden arviointien pohjalta erittelin erilaisia hyvän kuoleman tyyppejä tyttärien kertomuksissa. Näitä olivat medikalisoitu hyvä kuolema (kivun kontrollointi ja elämän pidentäminen lääketieteellisin menetelmin) hyvä kuolema toisen läsnä ollessa (kuolevaa ei saa jättää yksin) sekä luonnollinen hyvä kuolema. Kuolema voi olla luonnollinen monella tapaa: se voi olla oikea-aikainen, mikä viittaa korkeassa iässä tapahtuvaan, pitkän elämän päätteeksi saapuvaan kuolemaan. On mielenkiintoista, että tyttäret eivät kuitenkaan nähneet ikääntyneen vanhemman kuolemaa luonnollisena millään suoraviivaisella tavalla, mikä heijastaa sitä, että väestön keskimääräisen elinajan pidentyessä myös ihmisten odotukset koskien omaa ja läheisten jäljellä olevaa elinaikaa pitenevät. Kuolema voi olla luonnollinen myös ollessaan äkillinen, erityisesti jos se on tapahtunut luonnon helmassa tai kotona. Luonnollinen kuolema voi myös viitata ei-medikalisoituun kuolemaan, jolloin viitataan kieltäytymiseen turhista lääketieteellisistä hoidoista. Kertojat kiinnittävät huomiota myös siihen, millaisen kuvan heidän tuottamansa kertomukset antavat heistä moraalisina toimijoina ja kompetentteina yhteisönsä jäseninä. Tätä tutkimusta varten haastatellut tyttäret näyttivät pyrkivän rakentamaan kertomuksensa vanhemman kuolemasta siten, että ne tuottavat heille identiteetin "hyvänä" tyttärenä. "Hyvän" tyttären identiteettiä rakennetaan suhteessa tyttären huolenpitovastuuta koskeviin normatiivisiin odotuksiin. Erityisesti ikääntyneen vanhemman siirtäminen laitokseen oli tapahtuma, joka vaikutti uhkaavan "hyvän" tyttären identiteettiä. Tähän viittaa se, että monissa kertomuksissa esitettiin tälle ratkaisulle spontaaneja ja monitahoisia perusteluja. Moraalisen identiteetin ylläpitäminen näytti edellyttävän näissä tapauksissa hyväksyttävän syyn esittämistä tälle ratkaisulle. Tyttäret kuvasivat kertomuksissaan myös vanhemman kuoleman herättämää surua. Surukertomukset toimivat välineinä sekä ilmaista että muokata omaa surukokemusta. Myös surun kerronnassa kertojat hyödynsivät erilaisia kulttuurisia skriptejä. Yksi näistä surun ilmaisua säätelevistä skripteistä tyttärien kertomuksissa oli ekspressiivisen surun skripti, johon sisältyy käsitys siitä, että oman surun avoin ilmaisu ja sen kokeminen pohjaan saakka on sekä luonnollista että välttämätöntä. Yksityisen surun skripti kuitenkin vaatii surun avoimen ilmaisun rajoittamista muiden ihmisten seurassa. Näiden ristiriitaisten skriptien ohella tyttäret jäsensivät omaa surukokemustaan suhteessa aikarajoitetun surun skriptiin, eli käsitykseen siitä, että tietyn ajan kuluttua surun kuuluu päättyä ja menetyksen kokeneen yksilön palautua ennalleen emotionaalisesti. Tyttäret pohtivat myös sitä, ovatko heidän monesti yllättävän voimakkaat ja hämmentävät tuntemuksensa normaaleja. Toisin sanoin he suhteuttivat omia tuntemuksiaan psykiatrian piiristä peräisin olevaan ideoihin normaalista ja patologisesta surusta, käyttäen niitä skriptinä, jonka avulla luotiin itselle varmuus siitä, että omat tuntemukset ovat sallittuja ja normaaleja eikä merkki siitä, että on tulossa "hulluksi". Lisäksi odotus siitä, että ikääntyneen ihmisen kuolema on luonnollinen ja oikea-aikainen tapahtuma, jonka ei kuulu herättää heidän läheisissään voimakkaita reaktioita, muodostui tyttärien kertomuksissa kielletyn surun skriptiksi. Tämä skripti ilmeni kertomuksissa kuvauksina sosiaalisista tilanteista, jossa kertojan surua ei oltu tunnistettu eikä tunnustettu. Tyttäret saattoivat myös pyrkiä muokkaamaan omia tunteitaan paremmin tätä skriptiä vastaavaksi. Tyttärien haastattelujen tulkinta kulttuurisia skriptejä hyödyntävinä kertomuksina auttaa näkemään, että lähiomaisen kuoleman kohtaaminen ei tapahdu sosiaalisessa eikä kulttuurisessa tyhjiössä. Aineiston analyysi osoitti, että nykyisessä ns. myöhäismodernissa yhteiskunnassa lähiomaisen kuolema kohdataan pitkälti lääketieteen ja psykologian kaltaiseen asiantuntijatietoon perustuvien skriptien varassa. Asiantuntijatieto ei kuitenkaan ole ainoa areena, jolla kuoleman kohtaamisen skriptejä tuotetaan. Sen rinnalla elää myös paikallisempia, kansanomaisempia uskomuksia ja tapoja, jotka saattavat asettua ristiriitaan asiantuntijatiedon kanssa. Kaiken kaikkiaan tyttärien kertomusten perusteella näyttää siltä, että erilaisiin lähiomaisen kuolemaan kytkeytyviin sosiaalisiin tilanteisiin liittyy useita keskenään kilpailevia kulttuurisia skriptejä. Koska skriptejä on monia, lähiomaisen kuoleman kokenut yksilö ei välttämättä jaa ympärillään olevien ihmisten, esimerkiksi erilaisten terveydenhuollon ammattilasten, käsityksiä kuolemasta ja surusta eivät aina vastaa toisiaan. Tyttärien kertomuksissa kuvattiinkin erityyppisiä yhteentörmäyksiä terveydenhuollon ammattilaisten kanssa. Kulttuurinen ja narratiivinen lähestymistapa lähiomaisen kuoleman kohtaamiseen mahdollistaa erilaisten tulkintapojen tunnistamisen ja tätä kautta auttaa ymmärtämään yksilöiden toimintaa tietyissä sosiaalisissa ja kulttuurisissa olosuhteissa. Tätä kautta se voi rikastaa myös kuolevien ja surevien ihmisten kanssa tekemisissä olevien ammattilaisten ymmärrystä ja edesauttaa vuoropuhelua eri osapuolten välillä.