Kuntoutusosallisuuden diagnoosi : Tutkimus entisten rappiokäyttäjien kuntoutumisen muodoista, mekanismeista ja mahdollisuuksista

The main theme of the research centres on the idea that social inclusion can be analysed as inclusions and exclusions. The research is focused on the phenomenon of inclusion that is defined as widely understood social relationships and social binds emerging in a rehabilitation process. Information was gathered from 13 ex substance abusers, who had a background of heavy substance abuse for appr. 15 years and who have been sober for about 7 years. Also 34 persons who helped them to rehabilitate by the helped persons’ perspectives, were interviewed. The speciality of the research is that 5 of the ex abusers were also physically or mentally disabled. A Simmelian interaction process analysis was applied for the narrative analysis of the collected data. The aim of the analysis was to define different kinds of configurations of social relations and social binds. According to the research 3 different forms of inclusion are emerged in rehabilitation. At the early stage rehabilitation leans towards controlling the new sober life style (inclusion of life control). When people begin to rely on their temperance, they begin to make decisions about an own way of living (life political inclusion) and can also dissociate from the institutional thought patterns. People must also find a way into the circles of social relationships to develop own esteemed individual settings of codes for their action (inclusion of life orientation). The main result of the research represents the ‘mechanism of the social’ of rehabilitation. It is composed of the forms of inclusion mentioned above, their contents and the specific reflection mechanism of inclusion. It consists of the heavy structure of the disciplines of the rehabilitation system and the light structure of social worlds. Finally rehabilitation in the long run seems to lean on aesthetic of social relationships – how the person is connected to the circle of social relationships in this reflection. The conclusions are the following. The role of institutional disciplines is an important social resource for controlling life. Other institutions, i.e. the institutions of adult education offer opportunities to organize the abuser’s life. Unfortunately, the institutional rehabilitation seems to offer feeble help, especially to those who are actualising a kind of life orientation that does not comply with legitimated institutional thought patterns. If the helpers cannot define the need for aid in this situation, the helped easily becomes perversely socially excluded. In a discreet way the institutional rehabilitation is shaping subjectivities of the ex abusers by transferring responsibilities for them. This incident already increases the uncertainty of life of ex abuser, who is disposed towards feeling shame and inferiority. It is more secure to strengthen social binds with the institutional rehabilitation and its membership. Thus, getting individually responsible increases addictive behaviours.

Tutkimus kohdistuu päihdekuntoutukseen ja sen vuorovaikutuksessa syntyvään osallisuuteen. Tutkimusaineiston keräämiseksi on haastateltu päihteitä rappiollisesti keskim. 15 vuotta käyttäneitä miehiä ja naisia, jotka ovat sittemmin eläneet päihteittä n. 7 vuoden ajan, sekä heidän auttajikseen nimeämiään ammattilaisia ja maallikkoja. Tutkimuksen mukaan vaikeasti päihdeongelmaiset suhtautuvat epäluottamuksella ammattilaisiin ja päihdepalveluihin. Heidän luottavaisuutensa ei rakennu päihdehuollon menetelmien, sääntöjen tai kuntoutussopimusten varaan, kuten yleisesti ajatellaan. Kuntoutusyhteistyö edellyttää päihdeongelmaiselta kuitenkin asiakkaan rooliin astumista ja tarjotun avun hyväksymistä. Kuntoutumista alkaa tapahtua vasta, kun asiakas löytää keinoja luottaa apuun, auttajiin ja perusteluja luottamiselle. Luottamuksen asteittaisessa rakentumisessa yksittäinenkin kokemus asiantuntevasta avusta, arvostuksesta tai luottamusta lisäävä havainto tarjotun hoidon toimivuudesta voi olla ratkaisevaa. Päihdeongelma hahmotetaan yleisesti riippuvuutena ja sairautena, joka asiakkaan on hyväksyttävä. Yleistynyt riippuvaisuus liitetään elämän yksilöllistymiseen ja perinteiden purkautumiseen. Tutkimuksen nojalla addiktiivisuus kuitenkin liittyy yksilön vastuuttamiseen. Pelko addiktion uusimisesta lisää riippuvaisuutta päihdeongelman hoitamiseen tarkoitetuista, turvallisen tuntuisista ajattelu- ja toimintamalleista. Osallisuus hahmotetaan tällöin lähinnä virallisiin kuntoutustoimenpiteisiin osallistumisena. Kolmen vuoden raittiuden kohdalla esiintyväksi todettu päihdeongelman uusiutumisriski sijoittuu samaan kuntoutumisvaiheeseen kuin henkilökohtaisten kuntoutuspäätösten tekeminen. Tällöin kuntoutuja hakee painokkaasti perusteluja pyrkimyksiään tukeville ajattelu- ja toimintamalleille muualtakin kuin päihdehuollosta. Kuntoutuminen etenee, kun hän löytää yhteisöjä, jotka tukevat hänen valintojaan. Näin kehittyy elämänpoliittista osallisuutta. Ammattilaiset pitävät kuitenkin professionaalisista suhteista irrottautuvia asiakkaita syrjäytymisuhanalaisina tai jopa syrjäytyneinä. Päihteetöntä elämänhallintaa tukevaa toimintaa ei tunnisteta tai hyväksytä. Kuntoutumisen jatkumiseksi kuntoutujan on hahmotettava itsensä vastuulliseksi muustakin kuin päihteettömyydestä ja tunnistettava itsensä kansalaisena vastuulliseksi. Hänen on löydettävä hyväksyttyjä perusteluja valitsemalleen elämänorientaatiolle osallisuuden edelleen rakentumiseksi. Päihdehuollon keskittyessä katkaisuvaiheeseen ja välittömästi sen jälkeen tapahtuvaan kuntoutukseen, kuntoutuja jää kuitenkin pitkälti itsensä varaan. Entisen rappiokäyttäjän kyvyt ja osaaminen soveltuvat usein heikosti kilpailu- ja suoritusyhteiskunnan normeihin. Siksi hän uhkaa jäädä marginaaliin siitä huolimatta, että on kuntoutunut.