Vertigo in children

Vertigo in children is more common than previously thought. However, only a small fraction of affected children meet a physician. The reason for this may be the benign course of vertigo in children. Most childhood vertigo is self-limiting, and the provoking factor can often be identified. The differential diagnostic process in children with vertigo is extensive and quite challenging even for otologists and child neurologists, who are the key persons involved in treating vertiginous children. The cause of vertigo can vary from orthostatic hypotension to a brain tumor, and thus, a structured approach is essential in avoiding unnecessary examinations and achieving a diagnosis. Common forms of vertigo in children are otitis media-related dizziness, benign paroxysmal vertigo of childhood, migraine-associated dizziness, and vestibular neuronitis. Orthostatic hypotension, which is not a true vertigo, is the predominant type of dizziness in children. Vertigo is often divided according to origin into peripheral and central types. An otologist is familiar with peripheral causes, while a neurologist treats central causes. Close cooperation between different specialists is essential. Sometimes consultation with a psy-chiatrist or an ophthalmologist can lead to the correct diagnosis. The purpose of this study was to evaluate the prevalence and clinical characteristics of vertigo in children. We prospectively collected general population-based data from three schools and one child wel-fare clinic located close to Helsinki University Central Hospital (HUCH). A simple questionnaire with mostly closed questions was given to 300 consecutive children visiting the welfare clinic. At the schools, entire classes that fit the desired age groups received the questionnaire. Of the 1050 children who received the questionnaire, 938 (473 girls, 465 boys) returned it, the response rate thus being 89% (I). In Study II, we evaluated the 24 vertiginous children (15 girls, 9 boys) with true vertigo and 12 healthy age- and gender-matched controls. A detailed medical history was obtained using a structured approach, and an otoneurologic examination, including audiogram, electronystagmography, and tympanometry, was performed at the HUCH ear, nose, and throat clinic for cooperative subjects. In Study III, we reviewed and evaluated the medical records of 119 children (63 girls, 56 boys) aged 0-17 years who had visited the ear, nose, and throat clinic with a primary complaint of vertigo in 2000-2004. We also wanted information about indications for imaging of the head in vertiginous children. To this end, we reviewed the medical records of 978 children who had undergone imaging of the head for various indications. Of these, 87 children aged 0-16 years were imaged because of vertigo. Subjects of interest were the 23 vertiginous children with an acute deviant finding in magnetic resonance images or com-puterized tomography (IV). Our results indicate that vertigo and other balance problems in children are quite common. Of the HUCH area population, 8% of the children had sometimes experienced vertigo, dizziness, or balance problems. Of these 23% had vertigo sufficiently severe to stop their activity (I). The structured data collection approach eased the evaluation of vertiginous children. More headaches and head traumas were observed in vertiginous children than in healthy controls (II). The most common diagnoses of ear, nose, and throat clinic patients within the five-year period were benign paroxysmal vertigo of child-hood, migraine-associated dizziness, vestibular neuronitis, and otitis media-related vertigo. Valuable diagnostic tools in the diagnostic process were patient history and otoneurologic examinations, includ-ing audiogram, electronystagmography, and tympanometry (III). If the vertiginous child had neurologi-cal deficits, persistent headache, or preceding head trauma, imaging of the head was indicated (IV).

Lasten huimaus on luultua yleisempää. Koska huimaus on hyvänlaatuista ja asettuu usein itsestään, vain pieni osa lapsista hakeutuu hoitoon. Lapset tai heidän vanhempansa osaavat usein kertoa syyn huimaus-kohtaukseen. Lasten huimaus on haastavaa korvalääkäreille ja lastenneurologeille, jotka ovat avainasemassa potilaita hoidettaessa. Erotusdiagnostisia mahdollisuuksia on paljon ja huimaukseen syy voi olla mikä tahansa ortostaattisen hypotension ja aivokasvaimen välillä. Koska syitä on runsaasti, on tärkeää tutkia lapsi järjestelmällisesti. Näin vältetään turhia tutkimuksia ja saadaan oikea diagnoosi. Yleisimmät lasten huimauksen muodot ovat korvatulehduksesta johtuva huimaus, hyvänlaatuinen lapsuusiän kohtauksellinen eli paroxysmaalinen huimaus, migreeniin liittyvä huimaus ja vestibulaarineuro-niitti. Yleisin syy lasten pyörtymiseen ja tasapainohäiriöihin on ortostaattinen hypotensio, jota ei pidetä todellisena huimaussairautena. Huimaus voidaan jakaa myös perifeeriseen ja sentraaliseen muotoon. Korvalääkäri on tottunut hoitamaan perifeeristä ja neurologi sentraalisista syistä huimaavia potilaita. Hyvä yhteistyö eri erikoisalojen välillä on tärkeää ja joskus psykiatrin tai silmälääkärin konsultaatio johtaa huimailevan lapsen oikeaan diagnoosiin. Tämän tutkimuskokonaisuuden tarkoituksena oli tutkia lasten huimauksen esiintyvyyttä ja kliinistä taudinkuvaa. Prospektiivisessa tutkimuksessa (I-II) keräsimme yksinkertaisen kyselykaavakkeen avulla tietoa kolmesta HUS-alueen koulusta ja yhdestä neuvolasta. Kysymykset olivat enimmäkseen kyllä/ei -tyyppisiä. Neuvolassa kyselykaavake annettiin 300 peräkkäisen ajan varanneelle lapselle ja kouluissa kyselykaavake annettiin kokonaisille luokille. Kyselykaavakkeen sai 1050 lasta, joista 938 (473 tyttöä, 465 poikaa) (89%) palautti sen (I). Toisessa tutkimuksessa tutkimme tarkemmin 24 lasta (15 tyttöä, 9 poikaa), joilla oli esiintynyt todellista huimausta. Verrokkiryhmään kuului 12 lasta. Kaikki lapset tutkittiin korvaklinikassa, jossa esitietoja tarkennettiin ensin yksityiskohtaisen haastattelukaavakkeen avulla. Sen jälkeen lapsille tehtiin lääkärintutkimus ja otoneurologinen tutkimus, joka sisälsi kuulontutkimuk-sen, tasapainotutkimuksen ja tympanometrian (II). Kolmannessa tutkimuksessa tutkimme 119 0-17-vuotiasta lasta (63 tyttöä, 56 poikaa), jotka olivat käyneet korvaklinikassa huimauksen takia vuosina 2000-2004 (III). Halusimme myös selvittää milloin huimauksesta kärsivän lapsen pään kuvantaminen on tarpeellista. Tätä tutkimusta varten tutkimme kaikkien niiden 978 lapsen sairauskertomukset, joille oli tutkimusvuonna tehty minkä tahansa syyn takia pään magneetti tai tietokonetomografia tutkimus. Heistä 87 0-16-vuotiasta lasta oli kuvattu huimauksen takia. Erityisen kiinnostuneita olimme 23 huimailevasta lapsesta, joilta löytyi kuvauksessa akuutti, poikkeava löydös (IV). Tutkimuksemme osoittavat, että lasten huimaus ja muut tasapaino-ongelmat ovat melko yleisiä. HUS-alueen lapsista 8% on joskus kokenut huimausta tai tasapaino-ongelma. Heistä 23%:lla huimaus on ollut niin hankalaa, että se on häirinnyt jokapäiväistä elämää (I). Järjestelmällinen ja laajaan kyselykaavakkeeseen perustuva tutkimus auttoi huimailevan lapsen diagnosoinnissa. Huimailevilla lapsilla oli ver-rokkeja enemmän päänsärkyä ja pään vammoja (II). Korvaklinikassa viiden vuoden aikana käyneiden lasten yleisimmät huimausdiagnoosit olivat hyvänlaatuinen lapsuusiän kohtauksellinen huimaus, migreeniin liittyvä huimaus, vestibulaarineuroniitti ja korvatulehdukseen liittyvä huimaus. Tärkeimmät diagnostiset menetelmät ovat tarkat ja hyvät esitiedot ja otoneurologiset tutkimukset, jotka sisältävät myös kuulontutkimuksen, elektronystagmografian ja tympanometrian (III). Jos lapsella oli neurologisia oireita, sitkeää päänsärkyä tai edeltävä päänvamma, pään kuvantaminen oli tarpeellista (IV).