Specific language impairment in pre-adolescence, adolescence, and adulthood with special emphasis on health-related quality of life

This clinical study focused on effects of childhood specific language impairment (SLI) on daily functioning in late life. SLI is a neurobiological disorder with genetic predisposition and manifests as poor language production or comprehension or both in a child with age-level non-verbal intelligence and no other known cause for deficient language development. The prevalence rate of around 7% puts it among the most prevalent developmental disorders in childhood. Negative long-term effects, such as problems in learning and behavior, are frequent. In follow-up studies the focus has seldom been on self-perception of daily functioning and participation, which are considered important in the International Classification of Functioning, Disability, and Health (ICF). To investigate the self-perceived aspects of everyday functioning in individuals with childhood receptive SLI compared with age- and gender-matched control populations, the 15D, 16D, and 17D health-related quality of life (HRQoL) questionnaires were applied. These generic questionnaires include 15, 16, and 17 dimensions, respectively, and give both a single index score and a profile with values on each dimension. Information on different life domains (rehabilitation, education, employment etc.) from each age-group was collected with separate questionnaires. The study groups comprised adults, adolescents (12-16 years), and pre-adolescents (8-11 years) who had received a diagnosis of receptive SLI and had been examined, usually before school age, at the Department of Phoniatrics of Helsinki University Central Hospital, where children with language deficits caused by various etiologies are examined and treated by a multidisciplinary team. The adult respondents included 33 subjects with a mean age of 34 years. Measured with 15D, the subjects perceived their HRQoL to be nearly as good as that of their controls, but on the dimensions of speech, usual activities, mental functioning, and distress they were significantly worse off. They significantly more often lived with their parents (19%) or were pensioned (26%) than the adult Finnish population on average. Adults with self-perceived problems in finding words and in remembering instructions, manifestations of persistent language impairment, showed inferior every day functioning to the rest of the study group. Of the adolescents and pre-adolescents, 48 and 51, respectively, responded. The majority in both groups had received special education or extra educational support at school. They all had attended speech therapy at some point; at the time of the study only one adolescent, but every third pre-adolescent still received speech therapy. The 16D score of the adolescent or the 17D score of the pre-adolescents did not differ from that of their controls. The 16D profiles differed on some dimensions; subjects were significantly worse off on the dimension of mental functioning, but better off on the dimension of vitality than controls. Of the 17D dimensions, the study group was significantly worse off on speech, whereas the control group reported significantly more problems in sleeping. Of the childhood performance measures investigated, low verbal intelligence quotient (VIQ), which is often considered to reflect receptive language impairment, was in adults subjects significantly associated with some of the self-perceived problems, such as problems in usual activities and mental functioning. The 15D, 16D, and 17D questionnaires served well in measuring self-perceived HRQoL. Such standardized measures with population values are especially important in confirming with the ICF guidelines. In the future these questionnaires could perhaps be used on a more individual level in follow-up of children in clinics, and even in special schools and classes, to detect those children at greatest risk of negative long-term effects and perhaps diminished well-being regarding daily functioning and participation.

Kielihäiriö (kielenkehityksen erityisvaikeus, dysfasia) on neurobiologinen häiriö, johon alttius periytyy. Se on yksi lapsuusiän yleisimmistä kehityshäiriöistä. Kielihäiriöisellä lapsella on huomattavia ongelmia puheen tuotossa ja/tai ymmärtämisessä, vaikka hän on ei-kielellisesti normaaliälyinen eikä hänellä ole todettavissa muuta tunnettua syytä kielellisiin vaikeuksiin. Myöhempiä häiriön ilmentymiä ovat mm. oppimisvaikeudet ja käyttäytymisen ja tunne-elämän häiriöt. Tämän tutkimuksen lähtökohtana oli kiinnostus kielihäiriön vaikutuksesta myöhempään elämään ja jokapäiväiseen toimintaan. Tutkimus tehtiin kyselytutkimuksena. Itse arvioitua toimintakykyä kuvaamaan käytettiin yleisiä terveyteen liittyvän elämänlaadun mittareita 15D, 16D ja 17D. Lisäksi selvitettiin muita tietoja, kuten koulumuotoa tai työllisyystilannetta. Tutkittavat olivat aikuisia, nuoria (12-16-vuotiaita) ja varhaisnuoria (8-11-vuotiaita), joilla oli diagnosoitu, pääosin ennen kouluikää, puheen ymmärtämiseen painottuva kielihäiriö Helsingin yliopistollisen keskussairaalan Korvaklinikan Audiofoniatrisella osastolla. Verrokkiaineistoina olivat ikä- ja sukupuoliverrokit väestöotoksista ja Tilastokeskuksen väestötiedot. Aikuisia vastanneita oli 33, keski-ikä 34 vuotta. Elämänlaatu oli 15D-indeksilukuna keskimäärin lähes verrokkien tasolla, mutta ulottuvuuksista puheen tuottamisen, tavanomaisten toimintojen, ajattelun selkeyden ja ahdistuneisuuden osalta tulokset olivat merkitsevästi verrokkeja heikommat. Vanhempiensa kanssa asui 19 % ja 26 % oli eläkkeellä: merkitsevästi enemmän kuin väestössä keskimäärin. Aikuisiässä koetut ongelmat sananlöytämisessä tai ohjeiden ymmärtämisessä olivat yhteydessä heikentyneeseen päivittäiseen toimintakykyyn ja osallistumiseen. Nuoria vastanneita oli 48 ja varhaisnuoria 51. Enemmistö oli erityisluokilla tai sai muuten tukea koulunkäynnilleen. Tutkimushetkellä nuorista enää yksi, mutta varhaisnuorista vielä joka kolmas sai puheterapiakuntoutusta. Nuorten 16D- ja varhaisnuorten 17D-indeksiluvut eivät merkitsevästi eronneet verrokeiden luvuista. Nuoret kokivat ulottuvuuden ajattelun selkeys merkitsevästi heikommaksi kuin verrokit, kun taas ulottuvuudessa elinvoimaisuus tilanne oli päinvastainen. Varhaisnuorilla ulottuvuuksista merkitsevät erot todettiin puheen tuotossa, jossa tutkimusryhmäläiset kokivat enemmän ongelmia, ja nukkumisessa, jossa verrokeilla oli enemmän ongelmia. Lapsuuden tutkimustuloksista matala kielellinen älykkyysosamäärä, joka osaltaan heijastaa kielellisen ymmärtämisvaikeuden astetta, oli aikuisilla yhteydessä myöhempään toimintakykyyn, erityisesti tavanomaisiin toimintoihin ja ajattelun selkeyteen.