Cortinarius subgenus Telamonia p.p. in North Europe

Cortinarius is the largest genus of Agaricales with a worldwide distribution. So far, over 4000 Cortinarius names and combinations have been published. Cortinarius spp. form ectomycorrhizae with different trees and shrubs. A majority of the Cortinarius species have narrow ecological preferences and many form ectomycorrhiza with only one or few host species. The subgenus Telamonia sensu lato (s. lat.), comprising the greatest number of species, is the most poorly known of the subgenera of Cortinarius. The centre of diversity is in the northern hemisphere, although some species of the group are also recognized in the southern hemisphere. The aim of this thesis was to study the taxonomy of Cortinarius subgenus Telamonia p.p. species based on morphological and molecular data, as well as to study the ecology and distribution of the species in North Europe. The taxonomical problems encountered and the difficulty in finding and studying all the relevant names and types slowed down the study. The diversity of the subgenus Telamonia s. lat. in North Europe (excluding sect. Hydrocybe, Icrustati and Anomali) was found to be far greater than previously thought. Even many of the common species have not yet been described. So far, ca. 200 species have been recognised from the Nordic countries, but the sampling in most groups does not cover the whole diversity and especially the southern deciduous forest species are underrepresented in our study. In most cases phylogenetic (only based on ITS data) and morphological species recognition were in concordance, but in a few cases morphologically delimited species had almost identical ITS sequences, raising the question as to whether ITS is always variable enough for species recognition. The opposite situation, in which a morphologically uniform species included two phylogenetically distinct lineages, however, was also encountered, suggesting the possibility of cryptic species in Cortinarius. In our studies no taxa below species level were recognised and the aforementioned results indicate that presumably they can only be recognised genetically. Based on our preliminary results a revision of the infrageneric classification in Cortinarius subgenus Telamonia s. lat. is needed, and more sections should be established for a meaningful and functional classification. Many groups have turned out to be artificial, and it seems evident that many characteristics have been over- or underemphasised. Many morphological characteristics, however, are useful in the identification of telamonioid species and e.g. some spore characteristics have often been overlooked. Our studies have concentrated on North Europe, but we have found some similarities with North European and North American taxa.

Seitikit ovat helttasienten suurin suku. Ne ovat ektomykorritsasieniä ja niillä on huomattava merkitys metsäpuiden ravinnetaloudelle. Monet seitikit ovat herkkiä ympäristönmuutosten ilmentäjiä ja niitä on käytetty arvokkaiden luontokohteiden indikaattorilajeina mm. Ruotsissa ja Tanskassa. Huopaseitikit on seitikkien alasuvuista kaikkein suurin ja huonoimmin tunnettu. Sen levinneisyyden pääpaino on pohjoisella pallonpuoliskolla. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää huopaseitikkien taksonomiaa, ekologiaa ja levinneisyyttä Pohjois-Euroopassa. Huopaseitikkejä kasvaa Pohjois-Euroopassa paljon enemmän kuin aiemmin oletettiin. Tähän mennessä olemme tunnistaneet jo yli 200 lajia, mutta kaikkia lajiryhmiä ei ole tutkittu yhtä tarkasti ja etenkin eteläisempien lehtimetsien lajit olivat tutkimuksessamme aliedustettuina. Lajit on rajattu morfogeneettisen lajikonseptin perusteella eli ne voidaan tunnistaa myös morfologisesti. Osa lajeista sisältää kuitenkin geneettisesti eriytyneitä yksiköitä, jotka saattavat olla kryptisiä lajeja. Kryptisiä lajeja on löydetty myös muista sienisuvuista ja voikin olla, että huopaseitikkien todellinen lajimäärä on arvioimaamme vieläkin suurempi. Uudet molekyylisystemaattiset tutkimusmenetelmät ovat haastaneet myös käsityksemme seitikkien suvun sisäisestä luokittelusta. Osa aiemmin käytetyistä huopaseitikkien sisäisistä ryhmittelyistä osoittautui tutkimuksissamme epäluonnollisiksi. Tutkimuksen tuottama aineisto lisää olennaisesti tietämystä pohjoismaiden seitikkilajistosta sekä sen levinneisyydestä ja ekologiasta. Pohjois-Euroopasta löytyy vielä runsaasti meillä ennestään tuntemattomia ja myös kokonaan tieteelle uusia seitikkilajeja. Monet aiemmin tuntemattomista lajeista ovat hyvin yleisiä ja osa on myös melko helposti maastossa tunnistettavia. Tutkimuksemme ovat keskittyneet Pohjois-Eurooppaan, mutta löysimme myös joitakin yhtäläisyyksiä Pohjois-Amerikan lajiston kanssa. Vielä on kuitenkin liian aikaista arvioida seitikkien monimuotoisuutta pohjoisella havumetsävyöhykkeellä. Tutkimuksen aikana tuotettu sekvenssiaineisto mahdollistaa nimistön vakiintumisen ja melko yksiselitteisen lajintunnistuksen pelkän DNA-sekvenssin avulla yhtenäistäen lajikäsityksiä eri puolilla Eurooppaa. Tällöin myös eri alueilta tehdyt lajistoselvitykset ovat vertailukelpoisempia keskenään ja helpottavat esim. seitikkien todellisen suojelutarpeen arvioimista. Tutkimuksen aikana syntynyttä seitikkien sekvenssiaineistoa voidaan hyödyntää suoraan myös mm. mykorritsatutkimuksessa seitikkilajien tunnistamiseen.