The Restless Love of Thinking : The Concept Liebe in Hegel's Philosophy

The German philosopher G.W.F.Hegel (1770–1831) is best known for his idealistic system philosophy, his concept of spirit [Geist] and for his dictum that the existing and the rational overlap. This thesis offers a new perspective: it examines the working of the concept ‘love’ in Hegel’s philosophy by looking at the contexts and function he puts it to, from his earliest writings to the very last lectures he gave. The starting point of the inquiry is that he applied the concept Liebe to different contexts for different purposes, but each time to provide an answer to a specific philosophical problem. His formulation, reformulation and use of ‘love’ give possible solutions to problems the solving of which was crucial to the development of his thought as a whole. The study is divided into three parts, each analysing the different problems and solutions to which Hegel applied the concept of love. The first part, "Love, morality and ethical life", examines these interconnected themes in Hegel’s early work. The main questions he addressed during this period concerned how to unite Kant’s philosophy and the Greek ideal of the good life. In this context, the concept ‘love’ did three things. First, it served to formulate his grounding idea of the relation between unity and difference, or the manifold. Secondly, it was the key to his attempt to base an ideal folk religion on Christianity interpreted as a religion of love. Finally, it provided the means to criticise Kant’s moral philosophy. The question of the moral value of love helped Hegel to break away from Kant’s thought and develop his own theory about love and ethical life. The second part of the study, "Love and the political realm", considers the way 'Liebe' functions in connection with questions concerning the community and political life in Hegel’s work. In addition to questioning the universal applicability of the concept of recognition as a key to his theory of social relations, the chapters focus on gender politics and the way he conceptualised the gender category ‘woman’ through the concept ‘love’. Another line of inquiry is the way the figure of Antigone was used to conceptualise the differentiated spheres of action for men and women, and the part ‘love’ played in Hegel’s description of Antigone’s motives. Thirdly, Hegel’s analogy of the family and the state and the way ‘love’ functions in an attempt to promote understanding of the relation between citizens and the state are examined. The third and final part of the study, "Love as absolute spirit", focuses on ‘love’ within Hegel’s systemic thought and the way he continued to characterise Geist through the language of Liebe up until and including his very last works. It is shown how Liebe functions in his hierarchical organisation of the domains of art, religion and philosophy, and how both art and religion end up in similar structural positions with regard to philosophy. One recurrent theme in the third part is Hegel’s complex relation to Romantic thought. Another line of investigation is how he reconstructed Christianity as a religion of love in his mature work. In striking contrast to his early thought, in his last works Hegel introduced a new concept of love that incorporated negativity, and that could also function as the root of political action.

Saksalainen filosofi G.W.F. Hegel (1770–1831) tunnetaan parhaiten idealistisen filosofisen systeemin kehittäjänä, jolle rationaalisuus oli keskeinen ihanne. Hegelin poliittinen ajattelu on vaikuttanut vahvasti myös Suomeen J.V. Snellmanin kautta. Tämä väitöskirja tarjoaa uuden näkökulman Hegelin filosofiaan tarkastelemalla sitä yhden käsitteen, rakkauden, kautta. Hegel piti filosofiaa “käsitetyönä”, jossa käsitteet liikkuvat, kehittyvät ja suhteutuvat toisiinsa dialektisen logiikan mukaisesti, strategisten vastakkainasetteluiden kautta jotka kuitenkin paljastuvat ainoastaan näennäisiksi. Työ tutkii sitä, miten, mihin ja millaisissa yhteyksissä Hegel itse käytti rakkauden (Liebe) käsitettä ja millaisiin filosofisiin ongelmiin hän pyrki sillä vastaamaan. Yksi näistä ongelmakimpuista koskee rakkauden, uskonnon ja moraalisuuden suhdetta. Hegel päätyi kritisoimaan Kantin filosofiaa nimenomaan rakkauden asemasta suhteessa moraalisuuteen. Kun Kantille moraalisesti oikea teko ei koskaan voinut perustua rakkauteen, Hegel piti rakkautta moraalisuutta korkeampana eettisyyden muotona, jossa ihmisen aistinen osa, ‘luonto’, ei ollut alistettuna järjelle kuten Kantin mukaan moraalisuudessa on asianlaita. Toisaalta Hegel pohti vakavasti, kuinka valistuksen ihanteita voitaisiin levittää laajemmalle kuin pelkästään oppineiden pariin. Hän luonnosteli kansanuskontoa, jossa järjellisyyden ja sivistyksen aatteita levitettäisiin antiikin Kreikan mallin mukaan uskonnolla, joka vetoaisi yhtä lailla ihmisten tunteisiin ja mielikuvitukseen kuin järkeenkin ja johon jokapäiväinen poliittinen elämä olisi myös luontevasti kytketty. Kristinusko epäonnistui Hegelin mukaan tässä tehtävässä, koska sen varhaisvaiheisiin liittyi eristyminen maailmasta ‘puhtaisiin’ rakkauden yhteisöihin, joiden jäsenet kieltäytyivät rakkaudesta maailmassa perheenjäseninä, vanhempina ja kansalaisina. Toinen tärkeä teemakenttä liittyy sukupuoleen ja perheeseen sekä näiden yhteyteen poliittiseen toimintaan. Hegel käytti rakkauden käsitettä hyväkseen sekä määrittäessään mitä ‘nainen’ ja ‘mies’ sukupuolina ovat että perustellakseen näiden erilaista poliittista osallistumista. Vaikka tunnustuksen käsite, josta nykyään poliittisessa filosofiassa paljon keskustellaan, pohjaa Hegelillä tasavertaisen rakkauden rakenteeseen, se ei kuitenkaan ole sukupuolineutraali. Hegel käytti Sofokleen Antigone-tragediaa kiinnostavalla tavalla rakentaessaan miesten ja naisten eriytyneitä toiminnan alueita. Nimenomaan rakkaus ja seksuaalinen halu asettuvat erottamaan miehiä ja naisia ja mahdollista tasaveroista tunnustusta näiden välillä. Toisaalta jyrkkä ero valtion ja perheen välillä osoittautuu illuusioksi, sillä Hegel luonnehti näitä molempia pitävän koossa saman rakkauden rakenteen, jossa toimijaa ei nähdä ensisijaisesti itsenäisenä yksilönä vaan tämä saa olemuksensa ja merkityksensä vasta suhteesta tai kokonaisuudesta, jossa löytää itsensä. Tämä rakenne osoittautuu myös Hegelin tärkeimmän käsitteen, hengen (Geist) rakenteeksi.