Puukaupan säännöt : Yksityismetsänomistajien ja metsäteollisuuden puukauppa Itä-Suomessa 1919 - 1939

The Finnish forest industry bought more than half of the timber used in factories and sawmills in the 1930s from non-industrial private forests (NIPF). This research investigates the rules conformed to this timber trade. The main research questions are: what were the rules that influenced the timber trade; and by whom they were set up? Attention is also paid to the factors which advanced the forest owners’ negotiation possibilities. A variety of sources were used: legal and company statutes, timber trade contracts, archives of the forest companies and organisations. Moreover, the written reminiscences collected by the Finnish Literature Society in the early 1970s were used to analyse the views of individual sellers and buyers. An institutional economics approach was applied as the theoretical framework of this study. In the timber trade the seller (forest owner) and the buyer (the employee of the forest company) agreed to the rules of the timber trade. They agreed about the amount and the price of the timber on sale, but also rules concerning, e.g., timber marking and harvesting. The forest companies had a strong control over the written contracts. Neither the private forest owners nor the forest organisations had much influence over these contracts. However, they managed to influence the rules which could not be found in the contracts. These written and unwritten rules regulated, for instance, the timber marking and measurement. The forest organisations such as Central Forestry Board Tapio (Keskusmetsäseura Tapio) and associations of forest owners (metsänhoitoyhdistykset) helped private forest owners in gaining more control over the timber marking. In timber marking, the forest owner selected trees to be included in the timber trade and gained more information, which he could use in the negotiations. The other rule, which was changed despite forest companies’ resistance, was the timber measurement. The Central Union of Agricultural Producers (MTK) negotiated with the Central Association of Finnish Woodworking Industries (SPKL) about changing the rules of the measurement practices. Even though SPKL did not support any changes, the new timber measurement law was accepted in the year 1938. The new law also created a supervisory authority to solve possible disagreements. Despite this the forest companies were still in charge of the measurement process in most cases. The private forest owners attained changes in the rules of the timber trade mainly during the 1930s. Earlier the relative weakness of the private forest organisations had diminished their negotiation positions. This changed in the 1930s as the private forest owners and their organisations became more active. At the same time the forest industry experienced a shortage of timber, especially pulp wood, and this provided the private forest owners with more leverage. Full-text (in Finnish) available at http://helda.helsinki.fi/handle/10224/4081

Metsäteollisuus on ollut ja on edelleen riippuvainen yksityismetsien puusta. Väitöskirjassa selvitetään, miten metsäteollisuus osti tarvitsemansa puun itäsuomalaisilta yksityismetsänomistajilta vuosina 1919−1939. Millaisia olivat kauppakirjojen ehdot ja kuka määritti ne? Entä kauppakirjojen ulkopuolelle jääneiden puukaupan vaiheiden toimintatavat? Teos selittää puukaupan sääntöjen historiallista kehitystä ja tarjoaa lukijalle taustatietoja tämän päivän puukaupan tarkasteluun. Puukaupassa myyjä (yksityismetsänomistaja) ja ostaja (metsäteollisuusyritys) sopivat puumäärän ja kauppahinnan ohella mm. leimauksesta, mittauksesta ja kauppahinnan maksusta. 1900-luvun alussa metsäteollisuus asetti kauppakirjojen ehdot eivätkä yksityismetsänomistajat pystyneet niihin merkittävästi vaikuttamaan. Sen sijaan he vaikuttivat kauppakirjoissa tarkemmin määrittelemättömiin puukaupan vaiheisiin, kuten leimaukseen ja mittaukseen. Tutkimusajanjakson alussa metsäteollisuus päätti ostettujen yksityismetsien leimaamisesta, mutta viimeistään 1930-luvulla metsänomistajien edustajat leimasivat merkittävän osan myytävistä metsistä ennen puukaupan solmimista. Leimausluettelot lisäsivät myyjien tietoa puuston määrästä ja arvosta, mikä kohensi heidän neuvotteluasemaansa. Puutavaranmittausta muutettiin vuonna 1938 säädöksin, jotka määrittivät mittauksen toteuttamisen ja asettivat viralliset mittaajat ratkomaan mittaukseen liittyneitä riitoja. Metsäteollisuus vastasi edelleen puutavaranmittauksesta, mutta säädösten asettamissa rajoissa. Metsänomistajien valmiuksia neuvotella puukaupan säännöistä heikensivät metsänomistajakunnan ja heitä tukeneiden organisaatioiden hajanaisuus. Puukaupassa metsänomistajien heterogeeninen joukko kohtasi puunhankintansa tehokkaasti organisoineen metsäteollisuuden. Metsäteollisuus yhtenäisti puukaupan sääntöjä mm. Suomen Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton (SPKL) puitteissa. Metsänomistajat saivat muutoksia puukaupan sääntöihin vasta 1930-luvulla, jolloin metsänomistajakunta oli aiempaa järjestäytyneempi ja metsäteollisuus kärsi ajoittain puupulasta. Yksityismetsänomistajien kannalta ratkaisevaa oli Maataloustuottajain Keskusliiton asettuminen SPKL:n vastaneuvottelijaksi. Myös Keskusmetsäseura Tapio, metsänhoitolautakunnat ja metsänhoitoyhdistykset opastivat metsänomistajia puukaupan solmimisessa. Maataloustuottajain Keskusliitto vaikutti erityisesti puutavaranmittauslain valmisteluun ja metsänhoitolautakunnat ja -yhdistykset yksityismetsien leimaukseen. Puukaupan sääntöjen muutoksessa keskeistä oli yksityismetsänomistajien tietämyksen ja vaikutusvallan kasvu. Väitöskirja saatavilla osoitteessa http://helda.helsinki.fi/handle/10224/4081 Jaana Laine (s. 1962 Joutsenossa) on kirjoittanut ylioppilaaksi Vuoksenniskan lukiosta vuonna 1981 ja suorittanut maatalous- ja metsätieteiden maisterin tutkinnon vuonna 1991.