Aika ennen aluepolitiikkaa. Pohjoisen kehityshankkeet ja alueiden kehittämisen idea 1950-luvun Suomessa

The dissertation focuses on the recognition of the problems of uneven regional development in Finland in the 1950s, and the way the idea of controlling this development was introduced to Finnish politics. Since it is often stated that Finnish regional policy only began in the mid-1960s, the period at hand is considered to fall in the time before regional policy. However, various ideas, plans and projects of regional development as well as different aims of development were brought forward and discussed already in the 1950s. These give an interesting perspective to the ideas of later regional development. In the 1950s, many Finnish politicians became more conscious of the unavoidable societal change. The need for overall modernisation of the society made it reasonable to expect a growing level of unemployment and eagerness to migration. The uneven distribution of well-being was also feared to cause discontent and political changes. International experience proved interfering in the regional development possible when using the argument of public interest ; the measures taken increased the level of well-being, helped sustain societal balance, and supported national economy. Many of the development projects of the 1950s focused on Northern Finland, the natural resources of which were considered an important reserve and the political climate of which was regarded unstable. After the late 1940s, regional development was discussed frequently both on the national and the regional level. Direct and indirect support was given to less developed areas and the government outlined thorough investigations in order to relieve the regional problem. Towards the end of the decade, the measures taken were already often connected to the idea of equality. In the 1950s the conflicts within and between the largest Finnish political parties significantly affected the decisions of regional development. There are three case studies in this qualitative research based on the narrative method. The case studies clarify the characteristics of the 1950s regional development. In the first one, the representatives of the northern region and the state first discuss the location of a state-run nitrogen fertilizer factory and later the location of a new university. In the second, the aims and perspectives of private entrepreneurs and the state collide due to ideas of statist industrialisation projects and later due to an idea of a tax relief targeting northern industry. In the third case, the main role is given to the changing rural areas, in relation to which societal development and urbanisation were often measured. The regional development of the 1950s laid groundwork for the new, more established regional policy. The early problem solving actions were aimed both at the prevailing situation and the future and thus showed the way for the upcoming actions. Regional development policy existed already before regional policy.

Väitöskirjassa tarkastellaan alueiden erilaistuvan kehityksen ongelmien tiedostamista ja kehityksen ohjaamisen idean omaksumista suomalaiseen politiikkaan 1950-luvulla. Aluepolitiikan on yleisesti katsottu alkaneen Suomessa vuonna 1966 säädettyjen kehitysaluelakien myötä. Tätä ajattelutapaa vasten asetettuna 1950-luvun tapahtumat kuuluvat aikaan ennen aluepolitiikkaa. 1950-luvun alueiden kehityshankkeet ja varsinkin toimenpidevaihtoehdoista käyty keskustelu tarjoavat kuitenkin kiinnostavan näköalan siihen, mihin suuntaan alueita suunniteltiin jatkossa vietävän. Suomalaiset poliitikot havahtuivat 1950-luvun alussa aiempaa selvemmin yhteiskunnallisen murroksen väistämättömyyteen. Oli varauduttava työttömyyden ja muuttohalukkuuden kasvuun, lisäksi hyvinvoinnin epätasaisesta jakautumisesta johtuvan tyytymättömyyden pelättiin tarkoittavan poliittista liikehdintää. Muiden länsimaiden esimerkki osoitti, että valtion oli mahdollista puuttua yleisen edun nimissä alueiden kehitykseen, lisäsiväthän poliittiset toimet hyvinvointia syrjäseuduilla, pitivät yllä yhteiskunnallista tasapainoa ja tukivat kansantaloutta. 1950-luvulla tehtyihin valintoihin vaikuttivat yhteiskunnallisten muutospaineiden ohella vahvasti myös maan suurimpien puolueiden sisäiset ja niiden väliset poliittiset ristiriidat. Pohjois-Suomi keräsi 1950-luvulla hyvin suuren osan alueisiin kohdistetusta huomiosta. Seudun luonnonvaroja pidettiin tärkeänä taloudellisen kasvun reservinä, taloudellisesti suhteellisen kehittymätöntä seutua pidettiin myös poliittisesti epävakaana. Kehityksen ohjauskeinoista keskusteltiin taajaan sekä valtiollisella että alueellisella tasolla 1940-luvun lopulta lähtien. Vähemmän kehittyneitä alueita tuettiin jo suorin ja epäsuorin keinoin, lisäksi valtionhallinnossa pyrittiin tutkimaan ja korjaamaan kehityseroja. Vuosikymmenen kuluessa valintoihin kytkeytyi jatkuvasti selvemmin ajatus suomalaisten tasa-arvosta. 1950-luvun alueiden kehittämisen ominaispiirteitä selventää tässä laadullisessa, narratiiviseen tutkimusmenetelmään tukeutuvassa tutkimuksessa kolme tapausesimerkkiä. Ensimmäisessä alueen ja valtion suhdetta kuvaa ensin keskustelu valtiojohtoisen typpitehtaan sijoittamisesta ja myöhemmin pohjoisen yliopiston perustamisesta. Toisessa esimerkissä törmäävät yksityisyrittäjien ja valtion edut ensin Urho Kekkosen ja tämän hallituksen vuonna 1952 tekemien valtion osallisuuden kasvattamista tavoitelleiden aloitteiden kohdalla ja myöhemmin Pohjois-Suomen teollisuuden veronhuojennuslakia säädettäessä. Kolmannen esimerkin pääosassa on ajan politiikkaan vahvasti vaikuttanut maaseutu, jonka kautta arvioitiin myös suomalaisia asutuskeskuksia ja yhteiskunnallista muutosta. Tutkimus osoittaa, että 1950-luvun alueiden kehittämisen valinnoilla pohjustettiin 1960-luvun murroskaudella aktivoitunutta aluepoliittista toimintaa. Ongelmien ratkaisussa tavoiteltiin paitsi vallitsevien olojen hallintaa myös tulevan yhteiskuntakehityksen ohjaamista. 1950-luvun politiikka näytti monella tapaa suuntaa tulevalle. Alueiden kehittämisen politiikkaa oli jo ennen aluepolitiikkaa.