Issues in socially desirable responding and personality research

The four studies presented in this dissertation were designed to examine the influence of socially desirable responding (SDR) on personality research outcomes. The assessment of personality relies heavily on the use of self-report questionnaires. Their validity could be threatened by people being dishonest in their self-descriptions and ascribing more desirable traits to themselves than would be warranted by their behaviour. Scales designed to detect SDR have been around for half a century, but their status continues to be debated. Paulhus (1991) Balanced Inventory of Desirable Responding (BIDR) is perhaps the most prominent of the scales developed to distinguish between those individuals who have distorted their responses and those who have not. The first two studies included in this dissertation mostly deal with the properties of the BIDR. The other two studies are less focused on SDR scales and investigate, more generally, the potential effects of SDR on two phenomena that are of central interest to the general personality discourse personality stability over time and volunteering as participants in psychological research. The data of Studies I and II showed that Paulhus BIDR scales, designed to be indicators of SDR, are not pure measures both the communion management and self-deceptive enhancement scales are, at once, measures of response bias and measures of more substantive individual differences in behaviour. The data further suggested that the communion management and self-deceptive enhancement scales of the BIDR are somewhat accurate measures of communal and agentic bias, respectively. No evidence for a suppressor model of SDR, and only weak evidence for a moderator model, was found in those studies. Concerning research on personality stability, some data in Study I suggested that SDR may add reliable and common variance to a personality questionnaire administered at two different points in time, thus artificially inflating the test-retest correlation of that questionnaire. Furthermore, Study III demonstrated that the maturity-stability hypothesis may be in part, but not entirely, a product of SDR. Study IV suggested that some of the observed personality differences between research volunteers and nonvolunteers may be due to heightened SDR of volunteers. However, those personality differences were by no means exclusively attributable to differences in SDR. In sum, the work presented in this thesis reveals some ambiguity regarding the effects of SDR on personality research, as is true of much of the previous research on SDR. Clear-cut conclusions are difficult to reach, as the data were neither fully consistent with the view that SDR can be ignored, nor with the view that SDR needs to be controlled in some way. The struggle to understand the influence of SDR on personality research continues.

Tähän väitöskirjaan kuuluvat neljä tutkimusta suunniteltiin selvittämään miten sosiaalisesti suotuisa vastaamistyyli vaikuttaa persoonallisuuspsykologisen tutkimuksen tuloksiin. Persoonallisuutta mitatessa luotetaan useimmiten itsearviointimittareihin. Näiden mittareiden validiteettia voi uhata itseään epärehellisesti kuvaavat henkilöt, jotka väittävät omaavansa enemmän suotavia piirteitä kuin mihin heidän käyttäytymisensä oikeuttaisi. Sosiaalisesti suotuisan vastaamisen havaitsemiseen suunniteltuja mittareita on ollut saatavilla jo puoli vuosisataa, mutta niiden hyödyllisyydestä kiistellään yhä. Todennäköisesti paras vastauksiaan vääristelevien ja rehellisesti vastaavien erottamiseen kehitetty mittari on Paulhusin (1991) sosiaalisen suotavuuden mittari. Kaksi ensimmäistä tähän väitöskirjaan kuuluvaa tutkimusta käsittelevät tämän mittarin ominaisuuksia. Toiset kaksi tutkimusta keskittyvät niihin vaikutuksiin jota sosiaalisesti suotavalla vastaamisella voi olla kahteen persoonallisuuspsykologisessa tutkimuksessa keskeiseen ilmiöön persoonallisuuden stabiliteettiin ajan yli ja halukkuuteen osallistua koehenkilönä psykologiseen tutkimukseen. Tutkimusten I ja II tulokset osoittivat, että Paulhusin (1991) mittarin asteikot eivät ole puhtaita mittareita sekä vaikutelmanluonti- että itsepetosasteikko mittaavat samanaikaisesti vastaustaipumusta ja todellisia yksilöiden välisiä eroja. Tulokset viittasivat myös siihen, että vaikutelmanluonti- ja itsepetosasteikot mittaavat yhteisöllistä ja agenttista vastaustaipumusta, tässä järjestyksessä. Tukea sosiaalisesti suotuisan vastaamisen tilastolliselle kontrolloinnille ei juuri löytynyt. Mitä tulee persoonallisuuden stabiliteetin tutkimukseen, Tutkimus I osoitti, että sosiaalisesti suotuisa vastaaminen voi lisätä luotettavaa ja yhteistä varianssia persoonallisuusmittariin joka annetaan kahtena eri ajankohtana, vääristäen näin arvioita persoonallisuuden stabiliteetista. Tämän lisäksi Tutkimus III osoitti, että kypsyys-stabiliteetti hypoteesi voi olla osittain, mutta ei täysin, sosiaalisesti suotavan vastaamisen tuottama. Tutkimus IV osoitti, että mitatut persoonallisuuserot tutkimuksiin vapaaehtoisesti osallistuvien ja ei-osallistuvien välillä voivat olla osittain, mutta eivät täysin, sosiaalisesti suotavan vastaamisen tulosta. Tässä väitöskirjassa esitellyn tutkimuksen tulokset ovat monitulkintaisia sen suhteen miten sosiaalisesti suotava vastaamistyyli vaikuttaa persoonallisuuspsykologian tutkimustuloksiin. Toisaalta tulokset eivät tue näkemystä, että sosiaalisesti suotavan vastaamisen voi jättää huomiotta, mutta eivät toisaalta myöskään sitä näkemystä että sosiaalisesti suotavaa vastaamista pitäisi jollain lailla kontrolloida. Ponnistelut sosiaalisesti suotavan vastaamisen ymmärtämiseksi jatkuvat.