Kilpailukykyvaltion koululainsäädännön rakentuminen : Suomen eduskunta ja 1990-luvun koulutuspoliittinen käänne

Finnish education policy, educational legislation and the entire education system changed significantly during the 1990s as part of a general restructuring of public administration. There has been a clear divergence from the former tradition of a system of regulation, founded on detailed legislation and the principle of equality. The new governance, which is based more on individual choice, efficiency and evaluation, emphasizes that the development of a high standard of education is a necessity in the light of global competition. This study explores the legislative process regarding education policy in the Finnish Parliament during the 1990s, and highlights in particular how the international discourse on education policies was restructured in the context of Finnish legislation. The research material consists of all the public parliamentary documents relating to education, including government proposals, minutes from the discussions in the chamber and archive material (final protocols, reports and statements) for the Committee for Education and Culture. The discourse on the process of drafting and passing education legislation is modelled on three interrelated policy technologies (market, management and performance), which are understood here as mechanisms connecting general political ideas to normative legislation. The changes in the regulation of education were part of a general public administration reform instigated during the mid 1980s. The research results will prove that during the left-right coalition cabinet of PM Harri Holkeri, new policy technologies affected the parliamentary discourse on education policy. This was particularly influenced by a change in the preconditions for the management of education that was created as a result of the numerous demands to deregulate and delegate decision-making authority to the local and school levels while rendering the whole education system more effective. At the turn of the decade, market-type mechanisms were more indirectly manifested in the forms of individuality and freedom of choice, which were reflected, for example, in proposals to “lower the hurdles” by separating general from vocational secondary education with a view to encouraging students to select courses from other educational establishments, in addition to relaxing the requirements for establishing private schools and abolishing a hundred-year-old strict national catchment-area system. Later, in the course of the 1990s, after the subjects, players, and methods of evaluation had been more precisely defined, evaluation based on performance would result in the active measurement of the attainment of set objectives. In the spring of 1991, from the outset of PM Esko Aho's right-centre coalition cabinet, the education budget suffered cutbacks as a result of a global recession and this influenced the legislative work of, and discourses in, parliament. Representatives of the parties in power regarded the recession solely as an external factor that was remote from the political arena. In their view, the education system should rise to the challenge by ensuring the efficient and innovative use of the resources available and by developing new forms of indicators for evaluating results. Representatives of the opposition opposed the cabinet’s standpoint as a result of the recession, criticized the measures taken by pointing out the harmful effect of constantly cutting the budget and argued that the government had made political capital out of the recession by using it as an opportunity to give more room to market, management and performance technologies within the Finnish education system. Criticism of the new education policy became even stronger during PM Paavo Lipponen's first “rainbow” coalition cabinet with critical views being expressed not only from the opposition but also from representatives within the government. Representatives from the left demanded legislative restrictions and the instigation of measures to relieve the presumed negative effects of market, management and performance in the name of educational equality. The new management by results steering method within the university sector and the introduction of commercial education services in compulsory education were fiercely criticized. The argument over “setting outer limits” including, for example, the demands for more detailed legislation and earmarked state subsidies was characteristic of Parliament’s legislative discourse in the latter part of the 1990s. Keywords: education policy, education legislation, Parliament of Finland

Suomalainen koulutuspolitiikka, koulutuksen ohjausjärjestelmä sekä koko koulutusjärjestelmä ovat muuttuneet merkittävästi viimeisten 20 vuoden aikana osana yleistä yhteiskuntapoliittista kehitystä. Vanhasta, erilaisiin lupamenettelyihin perustuvasta normatiivisesta sääntelykulttuurista on siirrytty kohti desentralisoitua, yksilöllisten valintojen avulla ohjautuvaa, arvioinnin kautta todennettavaa koulutusjärjestelmää, joka on alettu mieltää myös keskeiseksi tekijäksi kansallisen kilpailukyvyn rakentamisessa ja ylläpidossa. Tutkimuksen tehtävänä on kuvata eduskunnan koulutusta koskevia lainsäädäntöprosesseja 1990-luvulla sekä analysoida millaisia ilmenemismuotoja muuttuva kansainvälinen koulutuspoliittinen puhetapa sai suomalaisen lainsäädännön ja sen valmistelun kontekstissa. Tutkimusaineistona ovat Suomen 1990-luvun koulutuspoliittiset valtiopäiväasiakirjat: käsittelyjen pohjana olleet hallituksen esitykset, istuntosalin keskustelupöytäkirjat ja koulutuspoliittisia asioita käsitelleiden valiokuntien arkistot (päätöspöytäkirjat liitteineen, mietinnöt ja lausunnot). 1990-luvun koulutuksen sääntelyjärjestelmän muutosten lähtökohtana oli 1980-luvun puolivälistä alkanut valtionhallinnon uudistuskehitys. Tutkimustulokset osoittavat aikaisempaa managerialistisemman johtamistavan merkitystä korostaneiden paikallisen päätäntävallan lisäämisen, norminpurun sekä oppilaitosten toiminnan tehostamisen vaatimusten vaikuttaneen merkittävästi Harri Holkerin hallituksen kaudella eduskunnan koulutuspoliittisessa puheavaruudessa. Markkinatyyppisten mekanismien vaikutus ilmeni vuosikymmenen vaihteessa epäsuoremmin yksilöllisyyden sekä valinnanvapauden vaatimusten esiinnousuna lainsäädäntötyössä. Tämä käy ilmi esimerkiksi nuorisokoulukokeiluun liitetystä ideasta ”madaltaa oppilaitosten raja-aitoja” ja näin helpottaa oppilaiden kurssivalintoja myös muista oppilaitoksista, yksityiskoululain pyrkimyksestä tarjota riittävästi ”pedagogisia vaihtoehtoja”, sekä norminpurun aloittamasta asteittaisesta koulupiirijaosta luopumisesta aikaisempaa vapaamman koulunvalinnan mahdollistamiseksi. Esko Ahon hallituksen kauden alusta alkaen lama ja sen mukaan tuomat koulutuksen rahoitusjärjestelmän leikkaukset alkoivat määritellä eduskunnan koulutuspoliittista lainsäädäntötyötä. Lamaa käsiteltiin hallituspuolueiden edustajien puheenvuoroissa kaikenlaisen politiikan pelin yläpuolella olevana ankarana ulkoisena pakkona, johon oli vastattava hajauttamalla aikaisempaa enemmän päätösvaltaa ja -vastuuta koulutuksen järjestäjille, kannustettava heitä käytettävissä olevien resurssien mahdollisimman tehokkaaseen käyttöön, sekä kehittämällä arviointimittareita joiden avulla saavutettuja tuloksia voitaisiin vertailla. Pyrkimys kehittää toiminnan tehokkuutta sekä sen todentamista arvioinnin kautta alkoi vasta 1990-luvun kuluessa muotoutua aktiiviseksi tavoitteiden saavuttamisen mittaamiseksi arvioinnin kohteiden, toimijoiden sekä menetelmien tarkentuessa. Oppositiopuolueiden edustajat kritisoivat hallituksen ulkoista pakkoa korostavaa lamapuhetta nostaen esiin jatkuvasti koulutusmenojen leikkausten haittavaikutuksia sekä politisoimalla säästöpäätöksiä kuvaamalla niitä päinvastoin laman tuomina tietoisina mahdollisuuksina antaa markkinoille, managerialismille ja suorituskeskeisyydelle lisää tilaa entistä kilpailevammaksi, tuloskeskeisemmäksi sekä eriarvoistammaksi koetun koulutusjärjestelmän rakentamisessa. Tämä kriittinen puhetapa voimistui Paavo Lipposen I hallituksen kaudella opposition sekä osittain myös hallituksen joukoissa. Keskeisiksi kysymyksiksi nousivat muun muassa yliopistojen tulosjohtaminen sekä perusopetuksen ostopalvelut osana 1990-luvun loppupuoliskon koulutuspoliittiselle lainsäädäntötyölle tunnusomaista erityisen ”perälautojen asettamisen” puhetapaa, jonka avulla artikuloitiin vaatimuksia esimerkiksi normatiivisempaan sääntelyyn, yksityiskohtaisempaan lainsäädäntöön tai korvamerkittyihin valtionosuuksiin palaamisesta. Avainsanat: koulutuspolitiikka, koululainsäädäntö, eduskunta.