Fictionalising Trauma : The Aesthetics of Marguerite Duras's India Cycle

Marguerite Duras (1914−1996) was one of the most original French writers and film directors, whose cycles are renowned for a transgeneric repetition variation of human suffering in the modern condition. Her fictionalisation of Asian colonialism, the India Cycle (1964−1976), consists of three novels, Le ravissement de Lol V. Stein (1964), Le Vice-consul (1966) and L'amour (1971), a theatre play, India Song (1973), and three films, La Femme du Gange (1973), India Song (1974) and Son nom de Venise dans Calcutta desért (1976). Duras’s cultural position as a colon in inter-war ‘Indochina’ was the backdrop for this “théâtre-text-film”, while its creation was provoked by the atrocities of World War II and post-war decolonisation. Fictionalising Trauma analyses the aesthetics of the India Cycle as Duras’s critical working-through of historical trauma. From an emotion-focused cognitive viewpoint, the study sheds light on trauma’s narrativisation using the renewed concept of traumatic memory developed by current social neuroscience. Duras is shown to integrate embodied memory and narrative memory into an emotionally progressing fiction. Thus the rhetoric of the India Cycle epitomises a creative symbolisation of the unsayable, which revises the concept of trauma from a semiotic failure into an imaginative metaphorical process. The India Cycle portrays the stagnated situation of a white society in Europe and British India during the thirties. The narratives of three European protagonists and one fictional Cambodian mendicant are organised as analogues mirroring the effects of rejection and loss on both sides of the colonial system. Using trauma as a conceptual prism, the study rearticulates this composition as three roles: those of witnessing writers, rejected survivors and colonial perpetrators. Three problems are analysed in turn by reading the non-verbal markers of the text: the white man as a witness, the subversive trope of the madwoman and the deadlock of the colonists’ destructive passion. The study reveals emotion and fantasy to be crucial elements in critical trauma fiction. Two devices intertwine throughout the cycle: affective images of trauma expressing the horror of life and death, and self-reflexive metafiction distancing the face-value of the melodramatic stories. This strategy dismantles racist and sexist discourses underpinning European life, thus demanding a renewal of cultural memory by an empathic listening to the ‘other’. And as solipsism and madness lead the lives of the white protagonists to tragic ends, the ‘real’ beggar in Calcutta lives in ecological harmony with Nature. This emphasises the failure of colonialism, as the Durasian phantasm ambiguously strives for a deconstruction of the exotic mythical fiction of French ‘Indochina’.

Marguerite Duras (1914−1996) luetaan sodanjälkeisen Ranskan omintakeisimpiin kirjailijoihin ja elokuvaohjaajiin. Hänen elämänsä Ranskan kolonisoimassa Indokiinassa synnytti useita teossarjoja, jotka käsittelevät modernin ihmisen tragediaa. Duras omistautui 1960-70 luvuilla kolonialismin kuvaamiseen. Koska hänet esiteltiin yleisölle naisen seksuaalisuuden puolestapuhujana, hänen rasismia purkava tyylinsä on jäänyt vuosikymmeniksi vaille tulkintaa. Fictionalising Trauma käsittelee Durasin Intia-sykliä (1964−1976) historiallisen trauman kannalta kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen välinein. Sarjaan kuuluu kolme romaania, Le ravissement de Lol V. Stein (Lol V. Steinin elämä 1964/1986), Le Vice-consul (Varakonsuli 1966/1988) ja L'amour (”Rakkaus” 1971), näytelmä India Song (”Intian laulu”1973) ja kolme elokuvaa, La Femme du Gange (”Gangesin nainen” 1973), India Song (1974) ja Son nom de Venise dans Calcutta desért (”Hänen venetsialainen nimensä autiossa Kalkutassa” 1976). Psyykkinen trauma on ymmärretty ylivoimaiseksi kokemukseksi, jota ei koskaan voi riittävästi kielentää, vaikka se ahdistaa kokijaansa aavemaisena muistikuvana yhä uudelleen. Uusimman neurotieteen mukaan trauma irroittaa kielellisen muistin aistimuistista. Se voidaan silti eheyttää kertomukseksi mielikuvituksen avulla, kun tunteet eletään ruumiillisesti läpi. Väitöksessä analysoidaan, miten Duras muuntaa kriittisellä traumatyöllään kauhun jähmettämiä avainkuvia ja ottaa metatekniikoillaan kerrontaansa etäisyyttä. Näin lukija-katsoja voi eläytyä tekstiin, mutta jää takertumatta traumaattiseen ahdistukseen tai masennukseen. Intia-syklissä Duras siirtää vastuun todistajuudesta kuvitelluille valkoisille miehille. Näin hän pääsee tarkastelemaan kirjallisten tyyliemme urautumia ja länsimaisia arvoja. Toiseksi Duras madaltaa etnisiä raja-aitoja ’hulluutta’ ilmentävillä kumouksellisilla naishahmoillaan, Lol V. Steinilla ja kambodzhalaisella kerjäläisellä. Kolmanneksi hän kuvaa itsetuhoista intohimoa, joka leimaa vieraantuneita Anne-Marie Stretteriä ja Lahoren varakonsulia Ranskan siirtomaavallan huipulla brittiläisessä Intiassa. Näiden ’pahantekijöiden’ tunnistava kohtaaminen näyttää, miten vastavuoroinen emotionaalinen lukutaito vähentää toisen demonisointia. Intia-syklin estetiikka perustuu muuntelevaan toistoon, jossa muistijäljet imevät itseensä uusia tunnelatauksia siirtyessään tekstistä toiseen. Durasin sanaton kieli − liike, asennot, katse, hiljaisuus ja ääni − luo rationaaliseen ihmiskäsitykseen sisäisen tietämisen empaattisen ulottuvuuden, mikä horjuttaa yksiulotteisen ihmiskuvan varaan rakennettuja etnisiä, seksuaalisia ja sosiaalisia hierarkioita.