The Reorganisation of Provincial Territories in Light of the Imperial Decision-Making Process : Later Roman Arabia and Tres Palaestinae as Case Studies

The dissertation examines Roman provincial administration and the phenomenon of territorial reorganisations of provinces during the Imperial period with special emphasis on the provinces of Arabia and Palaestina during the Later Roman period, i.e., from Diocletian (r. 284 305) to the accession of Phocas (602), in the light of imperial decision-making. Provinces were the basic unit of Roman rule, for centuries the only level of administration that existed between the emperor and the cities of the Empire. The significance of the territorial reorganisations that the provinces were subjected to during the Imperial period is thus of special interest. The approach to the phenomenon is threefold: firstly, attention is paid to the nature and constraints of the Roman system of provincial administration. Secondly, the phenomenon of territorial reorganisations is analysed on the macro-scale, and thirdly, a case study concerning the reorganisations of the provinces of Arabia and Palaestina is conducted. The study of the mechanisms of decision-making provides a foundation through which the collected data of all known major territorial reorganisations is interpreted. The data concerning reorganisations is also subjected to qualitative comparative analysis that provides a new perspective to the data in the form of statistical analysis that is sensitive to the complexities of individual cases. This analysis of imperial decision-making is based on a timeframe stretching from Augustus (r. 30 BC AD 14) to the accession of Phocas (602). The study identifies five distinct phases in the use of territorial reorganisations of the provinces. From Diocletian s reign there is a clear normative change that made territorial reorganisations a regular tool of administration for the decision-making elite for addressing a wide variety of qualitatively different concerns. From the beginning of the fifth century the use of territorial reorganisations rapidly diminishes. The two primary reasons for the decline in the use of reorganisations were the solidification of ecclesiastical power and interests connected to the extent of provinces, and the decline of the dioceses. The case study of Palaestina and Arabia identifies seven different territorial reorganisations from Diocletian to Phocas. Their existence not only testifies to wider imperial policies, but also shows sensitivity to local conditions and corresponds with the general picture of provincial reorganisations. The territorial reorganisations of the provinces reflect the proactive control of the Roman decision-making elite. The importance of reorganisations should be recognised more clearly as part of the normal imperial administration of the provinces and especially reflecting the functioning of dioceses.

Väitöskirjatyössäni tutkin Rooman valtakunnan provinssien hallintoa ja niiden maantieteellisten alueiden uudelleenjärjestelyjä keisariajalla keisarillisen päätöksenteon näkökulmasta sekä erityisesti Arabian ja Palestiinan provinssien kokemia uudelleenorganisointeja Diocletianuksesta (h. 284 305) Phocaksen valtaannousuun (602). Provinssit olivat vuosisatojen ajan ainoa hallinnon taso keisarin ja kaupunkien välillä. Tästä johtuen provinssien maantieteellisen alueen uudelleenjärjestelyt, joissa provinsseja yhdistettiin tai jaettiin osiin, ovat merkittävä tutkimuskohde. Provinssien uudelleenjärjestelyjen kulku ja toisaalta hallinnon toiminta ovat aiemmassa tutkimuksessa usein jääneet toisistaan irrallisiksi. Ilmiötä lähestytään kolmivaiheisesti: ensiksi tarkastellaan roomalaisen provinssien hallintojärjestelmän toimintaa ja siihen vaikuttaneita tekijöitä. Seuraavaksi analysoidaan provinssien uudelleenorganisointeja suuressa mittakaavassa ja kolmanneksi tapaustutkimuksena tarkastellaan Arabian ja Palestiinan provinssien kokemia uudelleenjärjestelyitä. Ensimmäisessä vaiheessa syntyvän keisarillisen päätöksenteon malli muodostaa kehyksen, jonka avulla tulkitaan kaikkia tunnettuja uudelleenjärjestelyjä. Aineistoa tarkastellaan myös laadullisen vertailevan analyysin (QCA) keinoin. Se on muita kvantitatiivisia malleja herkempi yksittäisten tapauksien moniulotteisuudelle. Analyysi ulottuu Augustuksesta (h. 30 eKr. 14 jKr.) vuoteen 602. Tutkimus identifioi viisi eri vaihetta maantieteellisten uudelleenjärjestelyjen käytössä hallinnon instrumenttina. Diocletianuksen valtakaudella on havaittavissa selkeä normatiivinen muutos, jonka myötä uudelleenorganisoinneista tuli sadaksi vuodeksi normaali keisarillisen eliitin provinssien hallinnon työkalu. Tilanne muuttui 400-luvun alusta ja uudelleenjärjestelyihin turvauduttiin erittäin harvoin. Pääsyyt tähän olivat diocesien heikentyminen sekä kirkon vallan kasvu ja sen provinssien maantieteellisiin laajuuksiin kohdistuneet intressit. Arabian ja Palestiinan provinssit järjesteltiin seitsemän kertaa uudelleen ajanjaksolla Diocletianuksesta Phocakseen. Alueella tapahtuneet muutokset eivät olleet vain laajemman keisarillisen toimintalinjan täytäntöönpanoa vaan myös reaktioita paikallisiin ongelmiin. Ne istuvat hyvin tutkimuksessa hahmoteltuun laajempaan malliin tukien sen löydöksiä. Provinssien maantieteelliset uudelleenjärjestelyt heijastavat roomalaisen päätöksentekijäeliitin proaktiivisuutta. Maantieteelliset uudelleenjärjestelyt tulee nähdä aiempaa selvemmin osana normaalia keisarillista provinssien hallintoa ja erityisesti diocesien toiminnallisuuden heijastumina.