Kirurgisen operaation teatteri : Teatterillinen kuva ja ihmismuodon esitettävyys avantgardistisen väkivallan näkökulmasta

Dissertation considers the birth of modernist and avant-gardist authorship as a reaction against mass society and massculture. Radical avant-gardism is studied as figurative violence done against the human form. The main argument claims avant-gardist authorship to be an act of masculine autogenesis. This act demands human form to be worked to an elementary state of disarticulateness, then to be reformed to the model of the artist's own psychophysical and idiosyncratic vision and experience. This work is connected to concrete mass, mass of pigment, charcoal, film, or flesh. This mass of the figure is worked to create a likeness in the nervous system of the spectator. The act of violence against the human figure is intended to shock the spectator. This shock is also a state of emotional and perceptional massification. I use theatrical image as heuristic tool and performance analysis, connecting figure and spectator into a larger image, which is constituted by relationships of mimesis, where figure presents the likeness of the spectator and spectator the likeness of the figure. Likeness is considered as both gestural - social mimetic - and sensuous - kinesthetically mimetic. Through this kind of construction one can describe and contextualize the process of violent autogenesis using particular images as case studies. Avant-gardist author is the author of theatrical image, not particular figure, and through act of massification the nervous system of the spectator is also part of this image. This is the most radical form and ideology of avant-gardist and modernist authorship or imagerial will to power. I construct a model of gestural-mimic performer to explicate the nature of violence done for human form in specific works, in Mann's novella Death in Venice, in Schiele's and Artaud's selfportaits, in Francis Bacon's paintings, in Beckett's shortplat NOT I, in Orlan's chirurgical performance Operation Omnipresense, in Cindy Sherman's Film/Stills, in Diamanda Galás's recording Vena Cava and in Hitchcock's Psycho. Masspsychology constructed a phobic picture of human form's plasticity and capability to be constituted by influencies coming both inside and outside - childhood, atavistic organic memories, urban field of nervous impulses, unconsciousness, capitalist (image)market and democratic masspolitics. Violence is then antimimetic and antitheatrical, a paradoxical situation, considering that massmedias and massaudiences created an enormous fascination about possibilities of theatrical and hypnotic influence in artistic elites. The problem was how to use theatrical image without coming as author under influence. In this work one possible answer is provided: by destructing the gestural-mimetic performer, by eliminating representations of mimic body techniques from the performer of human (a painted figure, a photographed figure, a filmed figure or an acted figure, audiovisual or vocal) figure. This work I call the chirurgical operation, which also indicates co-option with medical portraitures or medico-cultural diagnoses of human form. Destruction of the autonomy of the performer was a parallel process to constructing the new mass media audience as passive, plastic, feminine. The process created an image of a new kind of autotelic masculine author-hero, freed from human form in its bourgeois, aristocratic, classical and popular versions.

Teoreettisessä osiossa rakennan teatterillisen kuvan esitysanalyysin heuristiseksi työvälineeksi, jolla pyrin hahmottamaan länsimaisen avantgardistisen defiguratiivisen väkivallan luonteen: se kohdistuu eleellismiimisen esittäjän kaltaistumisen "elimiin", eleeseen ja mimiikkaan. Tästä seuraa radikaalin teatterillisen/taiteellisen tekijyyden ja väkivallan liitto, jonka olen yhdistänyt modernin yhteiskunnan murrokseen ja etenkin porvarillisen älyllisen eliitiin kriisiin ja pyrkimykseen ymmärtää tätä murrosta massapsykologian antamalla tulkinnallisella kehyksellä. Massapsykologian olen taas määritellyt - ranskalaisen sosiologin Gustave Le Bonin työhön viitaten - uuden dynaamisen psykologian - hypnoosin, suggestion, hysterian - käsitteiden käyttämisenä massayhteiskunnan sosiaalisten suhteiden ymmärtämiseen. Tapausanalyyseissä - Thomas Mann, Egon Schiele, Antonin Artaud, Francis Bacon, Samuel Beckett, Orlan, Diamanda Galás ja Alfred Hitchcock - olen tuonut esille antimiimiseen väkivaltaan perustuvan tekijyyden toimivuuden ja pysyvyyden läpi 1900-luvun esittävän taiteen historian. Katsojan ja esittäjän figuurin miimisen elinkelpoisen liiton ja yhteisöllisyyden rikkominen tuottaa vaikuttavia tuloksia, vedoten kaikille yhteiseen ruumiskappalemaisuuden ja turvattomuuden perustaan. Näissä tapauksissa avantgardistinen tekijyys syntyy katsojan miimisestä orpoutumisesta. Vahingoitetun figuurin tapa koetella äärimmilleen katsojan kykyä hallita omaa aistikenttäänsä kokemuskentän tarjoamilla käytännöillä, tulkinnallisilla välineillä ja ruumiin tekniikoilla projisoidaan tekijän poissaolevan symbolisen auktoriteetin ominaisuudeksi. Tätä kutsun tekijän itsesyntymäksi. Teatterillisen kuvan kautta ymmärrän kirurgiseksi operaatioksi yhtäaikaisen esittäjän ja katsojan figuurin aistimuksellisen vahingoittamisen. Kirurgisessa operaatiossa tekijä pyrkii koko esityksen tekijäksi ja täten myös katsojan aistimuksen tekijäksi.