Strike Hard, Strike Sure - Operation Musketeer : British Military Planning during the Suez Crisis, 1956

This study analyses British military planning and actions during the Suez Crisis in 1956. It seeks to find military reasons for the change of concepts during the planning and compares these reasons with the tactical doctrines of the time. The thesis takes extensive advantage of military documents preserved in the National Archives, London. In order to expand the understanding of the exchange of views during the planning process, the private papers of high ranking military officials have also been consulted. French military documents preserved in the Service Historique de la Defence, Paris, have provided an important point of comparison. The Suez Crisis caught the British armed forces in the middle of a transition phase. The main objective of the armed forces was to establish a credible deterrence against the Soviet Union. However, due to overseas commitments the Middle East playing a paramount role because of its economic importance the armed forces were compelled to also prepare for Limited War and the Cold War. The armed forces were not fully prepared to meet this demand. The Middle Eastern garrison was being re-organised after the withdrawal from the Canal Base and the concept for a strategic reserve was unimplemented. The tactical doctrines of the time were based on experiences from the Second World War. As a result, the British view of amphibious operations and the subsequent campaigns emphasised careful planning, mastery of the sea and the air, sufficient superiority in numbers and firepower, centralised command and extensive administrative preparations. The British military had realized that Nasser could nationalise the Suez Canal and prepared an outline plan to meet this contingency. Although the plan was nothing more than a concept, it was accepted as a basis for further planning when the Canal was nationalised at the end of July. This plan was short-lived. The nominated Task Force Commanders shifted the landing site from Port Said to Alexandria because it enabled faster expansion of the bridgehead. In addition, further operations towards Cairo the hub of Nasser s power would be easier to conduct. The operational concept can be described as being traditional and was in accordance with the amphibious warfare doctrine. This plan was completely changed at the beginning of September. Apparently, General Charles Keightley, the Commander-in-Chief, and the Chairman of the Chiefs of Staff Committee developed the idea of prolonged aerial operations. The essence of the concept was to break the Egyptian will to resist by attacking the oil facilities, the transportation system and the armed forces. This victory through air concept would be supported by carefully planned psychological operations. This concept was in accordance with the Royal Air Force doctrine, which promoted a bomber offensive against selected target categories. General Keightley s plan was accepted despite suspicions at every planning level. The Joint Planning Staff and the Task Force Commanders opposed the concept from the beginning to the end because of its unpredictability. There was no information that suggested the bombing would persuade the Egyptians to submit. This problem was worsened by the fact that British intelligence was unable to provide reliable strategic information. The Task Force Commanders, who were responsible for the tactical plans, were not able to change Keightley s mind, but the concept was expanded to include a traditional amphibious assault on Port Said due to their resistance. The bombing campaign was never tested as the Royal Air Force was denied authorisation to destroy the transportation and oil targets. The Chiefs of Staff and General Keightley were too slow to realise that the execution of the plan depended on the determination of the Prime Minister. However, poor health, a lack of American and domestic support and the indecisiveness of the military had ruined Eden s resolve. In the end, a very traditional amphibious assault, which was bound to succeed at the tactical level but fail at the strategic level, was launched against Port Said.

Väitöskirja käsittelee Ison-Britannian sotilaallista valmistautumista ja toimintaa Suezin kriisin aikana. Väitöskirjan ensisijaisena päämääränä on selvittää ne sotilaalliset tekijät, jotka vaikuttivat marraskuussa 1956 toteutetun sotilasoperaation rakenteeseen. Suezin kriisi sijoittui ajankohtaan, jolloin Ison-Britannian asevoimat olivat voimakkaassa muutostilassa. Keskeinen osa asevoimien resursseista sitoutui itsenäisen ydinpelotteen luomiseen. Samanaikaisesti asevoimat valmistautuivat tavanomaisin asein käytävään rajoitettuun sotaan (Limited War) muun muassa Lähi-Idässä, joka taloudellisista syistä oli elintärkeä alue Britannialle. Britannian kyky toimia sotilaallisesti Lähi-Idässä oli rajoitettu. Alueelle sijoitettujen joukkojen ryhmitysmuutokset olivat kesken ja Brittein saarille muodostettava strateginen reservi (strategic reserve) ei ollut toimintakykyinen. Tämän johdosta Britannialla ei ollut sotilaallista kykyä reagoida nopeasti Suezin kanavan kansallistamiseen. Ensimmäinen elokuussa 1956 laadittu operatiivinen konseptio perustui olemassa olevaan valmiussuunnitelmaan. Sen lähtökohtana oli ranskalais-brittiläisten joukkojen toteuttama maihinnousu-maahanlaskuoperaatio Port Saidin alueelle. Tämä suunnitelma hylättiin pian, koska operaatiota johtamaan nimettyjen puolustushaarakomentajien (Task Force Commanders) arvion mukaan Aleksandria oli parempi maihinnousualue kuin Port Said. Heidän näkemyksensä perustui voimassa olevaan, toisen maailmansodan kokemuksiin perustuvaan maihinnousudoktriiniin, jonka mukaan maihinnousun sillanpään oli oltava nopeasti laajennettavissa edellytysten luomiseksi maaoperaatiolle. Suunnitelma muuttui seuraavan kerran jo syyskuun alussa. Uuden suunnitelman lähtökohdaksi valittiin ilmavoimien strategiset pommitukset, joiden kohteena olisi Egyptin talous. Toiminta-ajatus perustui siihen, että Egyptin öljyntuotannon ja öljyvarastojen tuhoaminen sekä rautatieyhteyksien lamauttaminen kääntäisi kansan hallintoaan vastaan. Ilmapommituksia seuraisi maihinnousu Port Saidin alueelle. Lähtökohtana oli siis hyökkäys egyptiläisten tahtoa vastaan. Konseptio ilmavoimien käyttämisestä vastustajan tahtoa vastaan ei ollut uusi vaan sekin perustui toisen maailmansodan ristiriitaisiin kokemuksiin. Toiminta-ajatus, joka perustui sodan voittamiseen ilmavoimilla, herätti vastustusta lähes kaikissa suunnitteluportaissa. Kritiikki kohdistui toiminta-ajatuksen epävarmuuteen: miten olisi ennustettavissa, että egyptiläisten taistelutahto romahtaisi? Ongelmaa vaikeutti se, että Britannian tiedustelupalveluilla ei ollut yhtenäistä kuvaa egyptiläisten vastarintatahdosta. Ilmavoimien strategisia pommituksia ei toteutettu niiden alkuperäisessä laajuudessa. Britannian ylin poliittinen johto arvioi Egyptin talouden tuhoamisen poliittisesti liian arkaluontoiseksi. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi perinteinen maihinnousuoperaatio. Se toteutettiin onnistuneesti.