Language universals and linguistic complexity : Three case studies in core argument marking

In this dissertation I study language complexity from a typological perspective. Since the structuralist era, it has been assumed that local complexity differences in languages are balanced out in cross-linguistic comparisons and that complexity is not affected by the geopolitical or sociocultural aspects of the speech community. However, these assumptions have seldom been studied systematically from a typological point of view. My objective is to define complexity so that it is possible to compare it across languages and to approach its variation with the methods of quantitative typology. My main empirical research questions are: i) does language complexity vary in any systematic way in local domains, and ii) can language complexity be affected by the geographical or social environment? These questions are studied in three articles, whose findings are summarized in the introduction to the dissertation. In order to enable cross-language comparison, I measure complexity as the description length of the regularities in an entity; I separate it from difficulty, focus on local instead of global complexity, and break it up into different types. This approach helps avoid the problems that plagued earlier metrics of language complexity. My approach to grammar is functional-typological in nature, and the theoretical framework is basic linguistic theory. I delimit the empirical research functionally to the marking of core arguments (the basic participants in the sentence). I assess the distributions of complexity in this domain with multifactorial statistical methods and use different sampling strategies, implementing, for instance, the Greenbergian view of universals as diachronic laws of type preference. My data come from large and balanced samples (up to approximately 850 languages), drawn mainly from reference grammars. The results suggest that various significant trends occur in the marking of core arguments in regard to complexity and that complexity in this domain correlates with population size. These results provide evidence that linguistic patterns interact among themselves in terms of complexity, that language structure adapts to the social environment, and that there may be cognitive mechanisms that limit complexity locally. My approach to complexity and language universals can therefore be successfully applied to empirical data and may serve as a model for further research in these areas.

Väitöskirjani tarkastelee kielen rakenteellista kompleksisuutta. Tavoite on kaksitahoinen: 1) määrittää kompleksisuuden käsite siten, että tietyn osa-alueen (esim. taivutus, sanajärjestys) kompleksisuutta voidaan verrata maailman kielissä ja 2) selvittää empiirisesti, missä määrin kompleksisuus vaihtelee systemaattisesti kielen eri osa-alueilla ja missä määrin puheyhteisön sosiaaliset piirteet voivat siihen vaikuttaa. Lähestyn aihetta kielitypologisesta näkökulmasta. Kielitypologia on yleiskielitieteellinen ala, jossa kielten rakenteellisia yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia vertaillaan maailmanlaajuisesti. Mielenkiinnon kohteina ovat kielten monimuotoisuus, eri osa-alueiden keskinäinen vaikutus sekä kielen rakenteen suhde sosiaalisiin, kognitiivisiin ja geneettisiin piirteisiin. Kompleksisuuden tutkimuksessa otan huomioon kielten maailmanlaajuisen vertailun tuomat rajoitteet. Pidän kompleksisuuden erillään kielenkäytön vaikeudesta ja määritän sen systeemin objektiivisena ominaisuutena informaatioteorian avulla. Mittaan kohteen kompleksisuutta tarkastelemalla kohteen rakenteesta tehdyn kuvauksen pituutta; lisäksi puran kompleksisuuden eri alalajeihin. Rajaan empiirisen tutkimuksen lauseen pääjäsenten merkintään. Kielissä käytetään kolmea muotokeinoa tekijän (subjekti) ja teon kohteen (objekti), erottelussa: kahta morfologista muotokeinoa, sijanmerkintää ja kongruenssia (esim. verbin persoonapääte), sekä sanajärjestystä. Tutkin näiden muotokeinojen kompleksisuuden vaihtelua tilastollisten (monimuuttuja)menetelmien avulla; aineistoni tulee kielioppikuvauksista, 50-850 kielen otoksista (riippuen osatutkimuksesta). Aineiston perusteella sijanmerkinnän kompleksisuus korreloi käänteisesti sanajärjestyksen kompleksisuuden kanssa ("enemmän sijoja vähemmän sanajärjestysrajoituksia"), ja morfologisen merkinnän puute korreloi subjekti-verbi-objekti sanajärjestyksen kanssa. Nämä tulokset vahvistavat aiempia alustavia käsityksiä ja antavat myös viitteitä kielen prosessoinnin mekanismeista, jotka voivat rajoittaa kielen kompleksisuutta. Lisäksi pääjäsenten merkinnän kompleksisuus korreloi käänteisesti puheyhteisön koon kanssa ("suurempi puhujayhteisö yksinkertaisempi merkintä"), mikä antaa viitteitä kielen rakenteen sopeutumisesta sosiaaliseen ympäristöön, vastoin yleisiä käsityksiä. Selitän tulokset ekonomia, erottuvuuden ja historiallisten tekijöiden avulla. Väitöskirjani nostaa kompleksisuuden tutkimusta kielitieteen reunamilta, selkiyttää kielen kompleksisuuden käsitettä ja luo pohjaa aiheen kielitieteelliselle jatkotutkimukselle. Erityisesti kompleksisuuden käsitteen selkiyttämisestä hyötyvät myös soveltavan kielitieteen alat, kuten kielen oppimisen ja opettamisen tutkimus.