Irradiation-mediated tailoring of carbon nanotubes

The ever-increasing demand for faster computers in various areas, ranging from entertaining electronics to computational science, is pushing the semiconductor industry towards its limits on decreasing the sizes of electronic devices based on conventional materials. According to the famous law by Gordon E. Moore, a co-founder of the world s largest semiconductor company Intel, the transistor sizes should decrease to the atomic level during the next few decades to maintain the present rate of increase in the computational power. As leakage currents become a problem for traditional silicon-based devices already at sizes in the nanometer scale, an approach other than further miniaturization is needed to accomplish the needs of the future electronics. A relatively recently proposed possibility for further progress in electronics is to replace silicon with carbon, another element from the same group in the periodic table. Carbon is an especially interesting material for nanometer-sized devices because it forms naturally different nanostructures. Furthermore, some of these structures have unique properties. The most widely suggested allotrope of carbon to be used for electronics is a tubular molecule having an atomic structure resembling that of graphite. These carbon nanotubes are popular both among scientists and in industry because of a wide list of exciting properties. For example, carbon nanotubes are electronically unique and have uncommonly high strength versus mass ratio, which have resulted in a multitude of proposed applications in several fields. In fact, due to some remaining difficulties regarding large-scale production of nanotube-based electronic devices, fields other than electronics have been faster to develop profitable nanotube applications. In this thesis, the possibility of using low-energy ion irradiation to ease the route towards nanotube applications is studied through atomistic simulations on different levels of theory. Specifically, molecular dynamic simulations with analytical interaction models are used to follow the irradiation process of nanotubes to introduce different impurity atoms into these structures, in order to gain control on their electronic character. Ion irradiation is shown to be a very efficient method to replace carbon atoms with boron or nitrogen impurities in single-walled nanotubes. Furthermore, potassium irradiation of multi-walled and fullerene-filled nanotubes is demonstrated to result in small potassium clusters in the hollow parts of these structures. Molecular dynamic simulations are further used to give an example on using irradiation to improve contacts between a nanotube and a silicon substrate. Methods based on the density-functional theory are used to gain insight on the defect structures inevitably created during the irradiation. Finally, a new simulation code utilizing the kinetic Monte Carlo method is introduced to follow the time evolution of irradiation-induced defects on carbon nanotubes on macroscopic time scales. Overall, the molecular dynamic simulations presented in this thesis show that ion irradiation is a promisingmethod for tailoring the nanotube properties in a controlled manner. The calculations made with density-functional-theory based methods indicate that it is energetically favorable for even relatively large defects to transform to keep the atomic configuration as close to the pristine nanotube as possible. The kinetic Monte Carlo studies reveal that elevated temperatures during the processing enhance the self-healing of nanotubes significantly, ensuring low defect concentrations after the treatment with energetic ions. Thereby, nanotubes can retain their desired properties also after the irradiation. Throughout the thesis, atomistic simulations combining different levels of theory are demonstrated to be an important tool for determining the optimal conditions for irradiation experiments, because the atomic-scale processes at short time scales are extremely difficult to study by any other means.

Yhä realistisemmat tietokonepelit sekä tarkemmat tieteelliset mallinnusmenetelmät vaativat jatkuvasti lisää laskentatehoa. Tämän tehon kasvu ajan funktiona on hämmästyttävän hyvin seurannut niin sanottua Mooren lakia jo useiden vuosikymmenten ajan. Lain mukaan komponenttien koko (joka on kääntäen verrannollinen tehoon) tulee kuitenkin lähivuosikymmeninä niin pieneksi, että käytössä olevien piirakenteiden edelleenpienentäminen ei enää onnistu. Yhtenä ratkaisuna tähän ongelmaan on esitetty komponenttien uudelleen suunnittelemista käyttäen materiaalina piin sijaan hiiltä. Tämän vaihtoehdon tekee erityisen kiinnostavaksi se tosiasia, että hiili muodostaa luonnostaan joitakin erittäin pieniä (kokoluokkaa yksi miljardisosa metristä) rakenteita, joita voitaisiin suoraan käyttää komponenttien rakentamiseen. Eniten huomiota on saanut lieriömäisten rakenteiden, hiilinanoputkien, käyttäminen tähän tarkoitukseen. Nämä putket ovat atomitason rakenteestaan riippuen sähköisiltä ominaisuuksiltaan joko puolijohteita tai metallin kaltaisia. Niillä on myös kiinnostavia muita ominaisuuksia ja siten sovelluksia useilla eri aloilla myös elektroniikkateollisuuden ulkopuolella. Koska näiden putkien valmistaminen täsmälleen halutuilla ominaisuuksilla on äärimmäisen vaikeaa, ovat nanoputkiin perustuvat kaupallisesti kannattavat elektroniikkasovellutukset vielä olleet saavuttamattomissa. Tässä väitöskirjassa esitellään tutkimusta, jonka lähtökohtana on käyttää varatuilla atomeilla (ioneilla) säteilyttämistä keinona muokata nanoputkia siten, että niille saadaan halutut ominaisuudet esimerkiksi tuomalla rakenteisiin epäpuhtausatomeja. Koska tällaisten prosessien tutkiminen on vaikeaa suorilla kokeellisilla mittauksilla, on tässä työssä käytetty erilaisia laskennallisia menetelmiä kvanttimekaanisista malleista karkeampiin tilastollisiin menetelmiin. Väitöskirjassa esitetyt tulokset osoittavat, että ionisäteilytys on erinomainen menetelmä nanoputkien seostamiseen typpi- ja boori-epäpuhtauksilla siten, että ne asettuvat rakenteessa hiiliatomin paikalle. Lisäksi säteilytyksellä voidaan tuottaa pieniä kaliumryppäitä nanoputkirakenteiden onkaloihin. Työssä esitetään myös miten säteilytystä voidaan käyttää hitsaamaan nanoputkia pintoihin ja siten parantaa tällaisen rajapinnan sähköisiä ja lämmönjohtumiseen liittyviä ominaisuuksia. Lopuksi osoitetaan, että vaikka säteilytyksellä aina myös tuotetaan rakenteelle vahinkoa, on nanoputkien itsekorjautumismekanismi niin tehokas, että vahinko pysyy vähäisenä kunhan säteilytys suoritetaan tarpeeksi korkeassa lämpötilassa.