Suicidal ideation and attempts among psychiatric patients with major depressive disorder

This study is part of an ongoing collaborative research and development project, the Vantaa Depression Study (VDS), between the National Public Health Institute, Helsinki and the Department of Psychiatry of Helsinki University Hospital (HUCH), Peijas hospital, Vantaa. The VDS is a prospective, naturalistic cohort study of 269 secondary-level care psychiatric out- and inpatients with a new episode of DSM-IV major depressive disorder (MDD). 269 patients (Nmales=72, Nfemales=197) with a current DSM-IV MDD were interviewed with semistructured interviews to assess all other psychiatric diagnoses. At 6- and 18-month follow-up the interviews were repeated. Suicidal behaviour was investigated both at intake and follow-up by using a psychometric scale (Scale for Suicidal Ideation) and interviewer's questions as well as the patient's psychiatric records. Patients, who reported suicidal ideation while entering the study were followed up weekly, and their level of suicidal ideation, hopelessness, anxiety and depression was measured. In this study suicidal ideation was common among psychiatric patients with MDD. Almost 60% of the depressed patients reported suicidal ideation and 15% of patients attempted suicide at the baseline. Patients with suicidal ideation or attempts had a clearly higher level of overall psychopathology than non-suicidal patients. During the 18-month follow-up period 8% of patients attempted suicide. The risk of an attempt was markedly higher (RR=7.54) during an episode of major depression compared with a period of remission. Suicide attempt during the follow-up period was predicted by lack of partner, a history of previous suicide attempts and time spent in depression. Suicidal ideation resolved for most of the suicidal patients during the first 2 to 3 months. The duration of suicidal ideation was longer for patients with an initially higher level of psychopathology. Declines both in depression and hopelessness independently predicted the subsequent decline in suicidal ideation. They both could have a causal role in reversing the suicidal process. Thus effective treatment of depression is a credible measure in suicide prevention. Patients with suicidal behaviour often received more antidepressants and had more frequent appointments with mental health professionals than non-suicidal patients. Suicidal patients had also more favourable attitudes towards antidepressant treatment and comparable adherence to treatment than those not suicidal. This study does not support the conception that patient attitudes or adherence to treatments would be a factor differentiating suicidal patients from non-suicidal. Instead, problems with adherence or attitudes seem to be generic to all psychiatric care.

Tämä tutkimus on osa Kansanterveyslaitoksen ja HUS:n Peijaksen sairaalan Psykiatrian tulosyksikön vakavan masennustilan tutkimusta (Vantaa Depression Study), jossa seurataan 269 ajankohtaisesta vakavasta masennustilasta kärsivää psykiatrisen erikoissairaanhoidon avohoito- ja sairaalapotilasta. 269 potilasta (miehiä 72, naisia 197) haastateltiin ja seurattiin 6 kk ja 18 kk pisteissä. Itsetuhokäyttäytymistä kartoitettiin sekä tutkimukseen sisäänotto- että seurantavaiheissa psykometrisellä kyselykaavakkeella, haastattelukysymyksin ja sairauskertomustietojen perusteella. Niitä potilaita, jotka sisääntulovaiheessa arvioitiin itsetuhoisiksi, seurattiin viikottain itsemurha-ajatusten, masennusoireiden, toivottomuuden ja ahdistuneisuuden suhteen. Itsemurha-ajatukset olivat varsin yleistä masennuspotilaiden joukossa. Lähes 60%:lla masennuspotilaista todettiin itsemurha-ajatuksia ja 15% potilaista oli yrittänyt itsemurhaa sisäänottovaiheessa. Potilaiden, joilla esiintyi itsemurha-ajatuksia tai jotka olivat yrittäneet itsemurhaa, yleinen oiretaso oli vakavampaa kuin niillä masennuspotilailla, joilla ei esiintynyt itsemurha-alttiutta. Seuranta-aikana 8% potilaista yritti itsemurhaa vähintään kerran. Riski itsemurhayritykselle oli selvästi suurempi masennusepisodin aikana verrattuna remissiojaksoon (masennuksen elpymisvaiheeseen). Seurannan aikana tapahtuvaa itsemurhayritystä ennustivat parisuhteen puuttuminen, aikaisemmat itsemurhayritykset ja masennusjakson pituus. Itsemurha-ajatukset lievittyivät suurimmalla osalla potilaista 2-3 kuukauden kuluessa. Niillä masennuspotilailla, joiden yleinen oiretaso oli vakavampi seurannan alussa, itsemurha-ajatukset myös kestivät kauemmin. Sekä depressio-oireiden että toivottomuuden tason lievittyminen edelsi itsemurha-ajatusten laskua. On mahdolista, että sekä depressio-oireiden että toivottomuuden lievittymisellä on näinollen kausaalinen rooli itsetuhoisen prosessin suunnanmuutoksessa. Täten masennuksen hyvä hoito näyttäisi olevan tehokas keino myös itsemurhien ennaltaehkäisemisessä. Itsetuhoiset potilaat saivat useammin lääkehoitoa ja heillä oli tiiviimpi hoitokontakti psykiatriseen erikoissairaanhoitoon kuin masennuspotilailla, joilla ei esiintynyt itsetuhokayttäytymistä. Myös heidän asenteensa antidepressiiviseen lääkitykseen oli suotuisampi ja kiinnittyminen hoitoon yhtä hyvä kuin muillakin masennuspotilailla. Vaikka itsetuhoiset masennuspotilaat tiedetään moniongelmaisiksi, tämä tutkimus ei tue sitä käsitystä, että heidän asenteensa hoitoon tai sen jatkuvuuteen olisi heikompi kuin masennuspotilailla, joilla ei esiinny itsetuhokäyttäytymistä. Ongelmat, jotka liittyvät hoidon jatkuvuuteen näyttäisivät olevan yhteisiä kaikille psykiatrisille potilaille.