Agreeable Agreement : An Examination into the Quest for a Solid Consensus in Light of Bilateral Doctrinal Dialogues among Anglicans, Lutherans and Roman Catholics

The purpose of this study is to analyse the development and understanding of the idea of consensus in bilateral dialogues among Anglicans, Lutherans and Roman Catholics. The source material consists of representative dialogue documents from the international, regional and national dialogues from the 1960s until 2006. In general, the dialogue documents argue for agreement/consensus based on commonality or compatibility. Each of the three dialogue processes has specific characteristics and formulates its argument in a unique way. The Lutheran-Roman Catholic dialogue has a particular interest in hermeneutical questions. In the early phases, the documents endeavoured to describe the interpretative principles that would allow the churches to together proclaim the Gospel and to identify the foundation on which the agreement in the church is based. This investigation ended up proposing a notion of basic consensus , which later developed into a form of consensus that seeks to embrace, not to dismiss differences (so-called differentiated consensus ). The Lutheran-Roman Catholic agreement is based on a perspectival understanding of doctrine. The Anglican-Roman Catholic dialogue emphasises the correctness of interpretations. The documents consciously look towards a common future , not the separated past. The dialogue s primary interpretative concept is koinonia. The texts develop a hermeneutics of authoritative teaching that has been described as the rule of communion . The Anglican-Lutheran dialogue is characterised by an instrumental understanding of doctrine. Doctrinal agreement is facilitated by the ideas of coherence, continuity and substantial emphasis in doctrine. The Anglican-Lutheran dialogue proposes a form of sufficient consensus that considers a wide set of doctrinal statements and liturgical practices to determine whether an agreement has been reached to the degree that, although not complete , is sufficient for concrete steps towards unity. Chapter V discusses the current challenges of consensus as an ecumenically viable concept. In this part, I argue that the acceptability of consensus as an ecumenical goal is based not only the understanding of the church but more importantly on the understanding of the nature and function of the doctrine. The understanding of doctrine has undergone significant changes during the time of the ecumenical dialogues. The major shift has been from a modern paradigm towards a postmodern paradigm. I conclude with proposals towards a way to construct a form of consensus that would survive philosophical criticism, would be theologically valid and ecumenically acceptable.

Kristillisten kirkkojen kahdenväliset dialogit nousivat Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen kuusikymmentäluvun loppupuolella keskeiseksi ekumeenisen kanssakäymisen muodoksi. Bilateraalisten dialogien avulla kirkot ovat tavoitelleet opillista konsensusta, jonka on yleisellä tasolla ajateltu olevan kirkollisen yhteyden edellytys tai sen merkki. 1980-luvulle tultaessa dialogien tavoite, opillinen konsensus, alettiin kyseenalaistaa. Monet kysyivät, onko kirkkojen eri traditioiden ja ilmenemismuotojen takana jokin peruskonsensus , jonka voisi olettaa kannattelevan kirkkojen yhteyttä. Peruskonsensus-ajatusta vastaan esitettiin, että kirkkojen eroavaisuuksien takana on perusero , jonka seurauksena kirkot ovat syvästi erilaisia. Tästä näkökulmasta opillisen yksimielisyyden tavoitteleminen ei ole mielekäs tavoite. 1990-luvun puolella ekumeenisen konsensuksen ajatusta alettiin kritisoida myös puutteellisen ekumeenisen reseption näkökulmasta. Konsensus-keskustelun eräänä kulminaatiopisteenä oli 1999 allekirjoitettu Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista-asiakirja, jossa Luterilaiset kirkot ja Roomalaiskatolinen kirkko totesivat saavuttaneensa vanhurskauttamiskysymyksessä konsensuksen, joka on sisäisesti moninainen, differentioitu. Differentioidun konsensuksen kriitikot argumentoivat, ettei sisäisesti monimuotoinen konsensus ole mahdollinen. Ykseyden ja moneuden ei koettu mahtuvan saman konsensus-käsitteen alle. Tutkimukseni tavoitteena on analysoida Anglikaanien, Luterilaisten ja Roomalaiskatolisen kirkon välillä käytyjä kahdenvälisiä oppineuvotteluja ja selvittää niiden tuloksena syntyneiden dialogidokumenttien käsitystä oppikonsensuksesta ja tavoista oppikonsensuksen saavuttamiseksi. Yleisellä tasolla voidaan todeta, että näissä dokumenteissa konsensus ymmärretään joko samanlaisuutena tai yhteensopivuutena. Luterilais-roomalaiskatolisessa dialogissa korostuvat tulkinnalliset kysymykset. Keskeisenä tavoitteena on löytää niitä tulkinnallisia periaatteita, joiden avulla kirkot yhdessä voivat julistaa evankeliumia ja osoittaa kohti kirkon ykseyden perustaa. Peruskonsensuksen ajatus on tälle dialogille keskeinen. Myöhemmin dialogissa päädyttiin muotoilemaan yllä mainittu differentioidun konsensuksen käsite. Anglikaanis-roomalaiskatolisessa dialogissa korostuu tulkintojen oikeellisuus ja yhteiseen tulevaisuuteen suuntautuminen. Koinonia-käsitteen avulla dokumentit kehittävät ajatusta kirkkoyhteisöstä kirkon opetuksen oikeellisuuden auktoriteettina. Anglikaanis-luterilaissa suhteissa korostuu opin välineellinen ymmärtäminen. Myös ekumeeninen konsensus ymmärretään välineeksi. Dialogeissa puhutaan riittävästä konsensuksesta , joka mahdollistaa käytännön askelten ottamisen kohti kirkkojen ykseyttä. Tutkimuksen viimeisessä osassa pohditaan konsensusekumenian haasteita ja sitä, millä perusteilla voitaisiin mielekkäästi puhua ekumeenisesta konsensuksesta. Ekumeenisen konsensuksen kelvollisuuteen vaikuttaa paitsi käsitys kirkosta myös käsitys opista ja sen merkityksestä kirkon ykseydelle. Käsitys opin luonteesta on muuttunut merkittävästi myös viimeisten vuosikymmenten aikana. Merkittävin muutos on yleisemminkin esillä oleva siirtymä modernista kohti postmodernia. Tutkimuksen päätösosassa luonnostellaan filosofisesti, teologisesti ja ekumeenisesti kestävän konsensus-käsitteen mahdollistavia periaatteita.