E. G. Gulinin ekumeeninen työ ja ajattelu

This study explores ecumenical activity of professor and bishop E. G. Gulin (1893 1975). Gulin was one of the key figures in the Finland s Evangelical Lutheran Church during the twentieth century. He was also one of the leading persons who imported ecumenical influences from abroad. However, unlike other churches, the Church of Finland did not recognise his importance. For example, in the 1950s Gulin was seen by the Anglicans as a future archbishop for the Evangelical Lutheran Church of Finland. Gulin s career as an ecumenist can be divided to three parts. Between 1917 and 1929, Gulin learned ecumenical working methods in Finland s World Student Christian Federation. He had a background in the revivalist movement, and his parents supported him in his studies. The Evangelical Lutheran Church did not originally play a major role for Gulin, although he was a member. Between 1930 and 1944, Gulin had more and more responsibility as a leading ecumenist in Finland. He became a member of Finland s ecumenical board, Yleiskirkollinen toimikunta. During the Second World War Gulin tried to solicit assistance for Finland s war effort at theological conferences, where Finnish theologians often discussed cooperation among Christians. A third period started in 1945, when Gulin became the bishop of Tampere. His new status in the Evangelical Lutheran Church placed him in a challenging position in ecumenical questions. He had responsibility for inter-church aid in Finland. He also participated in the World Council of Churches (WCC) assemblies in Evanston in 1954 and in New Delhi in 1961. Gulin s role was quite insignificant in those meetings. Closely related to Gulin s texts about ecumenism is kokemus, experience. Gulin wrote about his ecumenical experience or ekumeeninen kokemus. He believed that it was vital for the churches to appreciate their own experiences, since experience was the basis for further development. Yet Gulin mentioned very little about Christian dogma. The main reason seems to have been that he did not believe that a union between churches could be built on dogma.

Tampereen hiippakunnan piispa E. G. Gulin (1893 1975) on yksi kiistellyimpiä suomalaisia henkilöitä 1900-luvun kirkkohistoriallisessa tutkimuksessa. Keskeisestä roolista huolimatta hänen asemansa kirkkohistoriallisena vaikuttajana on nähty melko kapeasti. Gulinissa tutkijoita on kiinnostanut hänen yhteiskunnallinen ja poliittinen asenteensa ja toimintansa. Gulin oli kuitenkin yksi avainhenkilöistä, joka toi ekumeenista eli kristittyjen yhteyteen tähtäävää ajattelua ja toimintaa Suomeen. Ekumeenisen toiminnan lähtökohtana oli Gulinissa jo varhain ilmennyt voimakas pyrkimys sillanrakentamiseen ja yhteyksien edistämiseen eri tavoin ajattelevien kesken. Myös ekumeenisessa toiminnassa hän halusi ensisijaisesti edistää yhteyttä yksittäisten ihmisten kesken, yhteisen uskonkokemuksen pohjalta. Tämä tutkimus osoittaa, ettei Gulin ohjelmallisesti visioinut organisoitua, maailmanlaajaa ekumeenista liikettä. Hänelle riitti ekumeniaksi yksilötason ykseys Kristuksessa eli yhteiseen uskonkokemukseen perustuva ykseyden kokemus, joka ylitti kansalliset ja tunnustuskuntarajat. Gulin oli sydämellinen, spontaani ja helposti innostuva. Näiden ominaisuuksiensa vuoksi hän erottui monista suomalaisista kollegoistaan. Suomessa saatettiinkin ajoittain jopa paheksua Gulinin esiintymistä ja toimintatapoja. Häntä pidettiin häilyvänä eikä hänen arvostelukykyynsä aina luotettu. Esimerkiksi arkkipiispa Aleksi Lehtosen kanssa kehkeytyi 1940-luvulla varsin syvä keskinäinen luottamuspula. Ulkomailla Gulinin sosiaaliset taidot ja sympaattinen olemus sen sijaan herättivät yleensä arvostusta. Se kritiikki, joka Guliniin aika ajoin myös ulkomailla kohdistettiin, oli luonteeltaan lähinnä poliittista. Hänen myönteiset kommenttinsa natsi-Saksasta toisen maailmansodan aikaan ja toisaalta Neuvostoliitosta sodan päätyttyä heikensivät luottamusta. Vaikka Gulin oli tunnustuskuntiin nähden avara ja suvaitsevainen, hänelläkin oli omat rajoituksensa. Erityisesti roomalaiskatolinen kirkko sekä idän ortodoksiset kirkot herättivät hänessä epäluuloja. Hän vieroksui korkeakirkollisia perinteitä, joita molemmissa kirkkokunnissa harjoitettiin. Tosin Vatikaanin toisen konsiilin myötä asenne roomalaiskatolista kirkkoa kohtaan pehmeni. Erityisesti kylmän sodan vuosina Gulin näki ekumenian yhdeksi tärkeäksi tehtäväksi maailmanrauhan edistämisen. Kirkkojen maailmanneuvoston syntyminen vuonna 1948 oli hänestä merkittävä tapahtuma, ja hän uskoi KMN:n johdattavan kirkkoja kohti yhteistyötä ja maailmanrauhaa. Kokonaisuudessaan Gulinin kansainvälinen toiminta heijastaa pääpiirteissään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon 1900-luvulla läpikäymää kansainvälistymiskehitystä ja siinä tapahtuneita, usein poliittisesti motivoituneita muutoksia.