Ruumiinkuvia! : Suomalainen performanssi- ja kehotaide 1980- ja1990-luvulla psykoanalyysin valossa

My PhD-thesis Body Images! Psychoanalytical Analysis of Finnish Performance and Body Art in the 1980s and 1990s considers Finnish performance and body art performed mainly by visual artists. In Part I, I chart the historical construction of performance art and its extension since the beginning of the 21st century. There are several wievs of the historical background of performance art. I introduce three different genealogies of performance art. One is Rose-Lee Goldberg s view. She connects performance art with the European avant-garde already at the beginning of the 20th century from futurists and dadaists to Russian avant-garde and the Bauhaus. I prefer to present performance art as contemporary art, which began to take shape in connection with visual arts in the 1950s and 1960s. The focus on the body is apparent in nearly all performance art. Nevertheless, throug the concept of body art I want to empasize the artist s body as the place of art. Body art (as part of performance art) functions as thematic and interpretive concept, which allows me to focus on performances where the questions of body image, narcissism, desire, language and pleasure are incorporated in particular intensive ways. In Part II, I explore the arrival of performance art in Finnish visual arts in the 1980s. I study the new generation s relation to earlier Finnish happenings (1960s) and performative actions in 1970 s. I briefly introduce performance groups of the 1980s art scene and consider their reception in media. The main focus is on the group Jack Helen Brut, in which I see many similarities to the so- called Theatre of Images. The goal of this part II is to provide historical context for the performance analysis that follows. In Part III, I develop the concept of body image which is my main theoretical term. The concept of body image is used according to Lacanian psychoanalytical theory, especially his considerations of mirror stages. My first mapping of body image, which I call imaginary body image, is based on Lacan s famous mirror stage article (1949). According to my reading, body image is narcistic and aggressive. The important concepts here are ego, imaginary, méconnaisance and alienation. In 1953 Lacan began to develop different version on mirror stage, in which he emphasized the primacy of symbolic dimension. It is not image, but language which constructs the foundations of body image. Central concepts in this chater are Other as language, ego-ideal, demand and desire. In the last chapter I connect the third version of the mirror stage to concepts of gaze, phantasy, real, jouissance and object a. In previous chapters I had considered body image in relation to ego. Now I explore it in relation to subject. In my reading the body image is fragile phenomen, which oscillates between yearning for coherence and phantasies of fragmented images. Part IV of the thesis begins with an introduction to the central concepts and debates in performace studies over the last few decades. Important concepts are presence, performativity and theatricality. The main substance of my thesis, however, is the performance analysis, which focuses on works by three Finnish artists and one Finnish group. The first analysis concerns the performance (1992) of Kimmo Schroderus. I discuss the relationship between narcissism and body art and the changes in demands projected on body images of men in recent decades in a Euro-American context. I also explore this performance in relation to the myth of Narcissus, which I reinterpret through Narcissus s aggression against his own body. The group Homo S is the main subject of the next analysis. I discuss the relationship between feminist art and performance art, especially in the United States in the 1960s and 1970s. Homo S is different from this early performance art because of its anarchism, humor and rejection of all ideals. Homo S characterizes its performance Body Body (1983) as liberating vulgar feminism . Sociality and performance of erotic relations between women are central in Body Body. Pia Lindman s performances are the subjects of my third analysis. I study three of her performances: Olen muoto (1993), 17 and in love (1994) and Arranged views (1995). I interpret these performances as efforts to disperse the imaginary and symbolic structures of the body image. She constructs the peculiar object a and phantasy space of her own. In the last analysis I move from questions of image and gaze to a study of language, sound and jouissance. I discuss at a general level the performance of orality and helplesness (Hilflosigkeit) in body art. The central elements in Pentti Otto Koskinen s performances are the ear, listening and receptive gestures and postions. Perseveraatio (1998) can be understood representing as submission to the super-ego s power, which compels one to enjoy. I examine particularly closely the performance Maissi on hyvää ei missään nimessä maissia (1995), which I interpret as the return of a baby s body image to the liminal site of choice: language or jouissance?

Väitöskirjassani Ruumiinkuvia! Suomalainen performanssi- ja kehotaide 1980- ja 1990-luvulla psykoanalyysin valossa tutkin suomalaista performanssi- ja kehotaidetta ja rakennan psykoanalyytikko ja teoreetikko Jacques Lacanin (1901-1981) pohjalta ymmärretyn ruumiinkuvan käsitteen kautta teoriaa tämän taiteen muodon analysoimiseksi. Tarkastelen myös performanssitaiteen kansainvälistä ja kotimaista varhaisempaa historiaa ja arvioin aiemmassa tutkimuksessa esitettyjä performanssitaiteen polveutumistarinoita. Esitysteorian oppihistoriaan liittyen tarkastelen keskeisiä käsitteitä kuten läsnäolo, performatiivisuus ja teatterillisuus. Esittelen myös näihin käsitteisiin liittyvää kansainvälistä keskustelua kolmen viimeisen vuosikymmenen aikana. Rakennan kolme erilaista, toisiinsa limittyvää käsitystä ruumiinkuvasta lacanilaiseen psykoanalyysiin pohjautuvien ns. peilivaiheiden kautta.Ensimmäinen, imaginaariseksi ruumiinkuvaksi kutsumani, pohjautuu Lacanin artikkeliin vuodelta 1949. Siinä ruumiinkuva näyttäytyy narsistisena ja aggressivisena. Tärkeitä käsitteitä ovat imaginaarinen, väärintunnistus ja vieraantuminen. Vuodesta 1953 lähtien Lacan alkoi kehitellä toisenlaista versiota peilivaiheesta, jossa hän painotti symbolisen ulottuvuuden ensisijaisuutta suhteessa imaginaariseen. Ei kuva, vaan kieli rakentaa ruumiinkuvan perusteet. Ruumiinkuva toimii nyt imaginaarisen ja symbolisen välisessä jännitekentässä Toisen ideaalien ja arvojen koossapitämänä. Keskeisiä käsitteitä ovat Toinen kielenä, ego-ideaali, vaade ja halu. Viimeisessä osassa yhdistän Lacanin kolmannnen version peilivaiheesta katseen, fantasian, objekti a:n ja reaalisen käsitteisiin. Reaalisen ja katseen kautta tarkasteltuna ruumiinkuva ei ole Toisen auktoriteetin takaama. Kun aikaisemmissa luvuissa olin tarkastellut ruumiinkuvaa egon kautta, tässä viimeissä osassa on kyse subjektiuden muotoutumisesta. Esitysanalyysiosassa rakennan neljä lukua, jotka keskittyvät kolmen suomalaisen taiteilijan ja yhden ryhmän esityksiin. Ensimmäisessä esitysanalyysissa analysoin Kimmo Schroderuksen esitystä vuodelta 1992. Tarkastelen aluksi yleisellä tasolla narsismin ja kehotaiteen suhteita sekä miehen ruumiinkuvaan kohdistuvien vaateiden muuttumista viime vuosikymmeninä euro-amerikkalaisessa kontekstissa. Schroderuksen esityksessä keskeisiä elementtejä ovat veren valuttaminen omasta ruumiista, kasvojen meikkaaminen verellä ja niiden peilaaminen. Tarkastelen esitystä yrityksenä luoda absoluuttinen omakuva, jossa imaginaarinen vieraantuminen peruutetaan. Pohdin esitystä myös rinnan myytin Narkissoksen tarinaa, jonka luen uudelleen omaan ruumiiseen kohdistuvan aggression kautta. Toisessa esitysanalyysissa Homo S -ryhmä (1980-1990) on pääosassa. Pohdin aluksi feministisen taiteen, naisesittäjien ja performanssitaiteen suhteita erityisesti Yhdysvalloissa 1960-1970 -luvuilla. Homo S poikkeaa anarkistisuutensa, huumorin ja kaikkien ideaalin torjumisen kautta näistä varhaisista naisesittäjistä. Homo S:n suhde feminismiin tulee esiin esimerkiksi heidän Body Body -esityksensä (1983) luonnehtimisessa vapauttavaksi vulgäärifeminismiksi . Siinä keskeistä on naisten välinen sosiaalisuus ja eroottisuus, mikä suomalaisessa taiteen kuvastossa on harvinaista. Pia Lindmanin esitykset ovat kolmannen esitysanalyysini aiheena. Tarkastelen hänen kolmea esitystään: Olen muoto (1993), 17...and in love (1994) ja Arranged views (1995). Luen näitä esityksiä imaginaaris-symbolisen ruumiinkuvan hajotusyrityksinä, objekti a:n esittämisenä sekä fantasiatilan rakentamisena. Viimeisessä esitysanalyysissa siirryn kuvan ja katseen kysymyksistä kielen, äänen ja nautinnon tutkimiseen. Pohdin myös yleisemmin oraalisuuden ja avuttomuuden (Hilflosigkeit) esittämistä kehotaiteessa. Pentti Otto Koskisen esityksessä korva, kuulostelu ja vastaanottaminen ovat keskeisiä elementtejä. Perseveraatio (1998) esitystä luen alistumisena yliminän valtaan, joka pakottaa nauttimaan. Erityisesti keskityn esitykseen Maissi on hyvää ei missään nimessä maissia (1995). Tätä esitystä tulkitsen paluuna vauvaiän ruumiinkuvaan ja keskeisen pakotetun valintatilanteen äärelle: kieli vai nautinto?