Turun linna kerrottuna ja kertovana tilana

The Turku castle, founded c. 1300, has changed over the centuries from a medieval defensive structure into a Renaissance palace and from a derelict jailhouse in the late 19th century into a prime example of the Medieval built heritage in Finland. Today, it is first and foremost a monument to the Medieval and Renaissance heyday of the castle. This is apparent in the architectural forms that have been carefully restored and reconstructed. It also becomes clear in all kinds of narratives, both visual (like the set of miniatures about the different stages of the construction of the castle) and textual (as during the guided tours). For the first time in the architectural history of the Turku castle, the Medieval, the Renaissance, the Modern, and the Present as architecturally constructed or reconstructed spaces can all be visited within the same hour. As a result, the monumental Turku castle may even be deemed anachronistic or inauthentic. In this study I look at the ways in which the Turku castle is, indeed, anachronistic and inauthentic. My main objective, however, is to find ways in which the anachronisms and inauthenticities are overcome in a positive way. I base my analysis of the Turku castle on three theoretical standpoints. First, I am studying the castle as space, described by Michel de Certeau as a practiced place (de Certeau 2002). Second, I am approaching the numerous narrative aspects of the castle following Paul Ricoeur s analysis of narrative as a threefold mimetic process (Ricoeur 1990). From these two theoretical settings I have summoned the concept of narrative space. The life and work at the castle are based on expectations and understandings of the historical surroundings. My third theoretical choice is to study this applied knowledge of the place as the management of blocks of knowledge in communication (Robert de Beaugrande 1980). Combining the theoretical starting points of space and narrative , I am approaching the castle as if it were an evolving set of narratives, narrated in space but also through space. Seeing e.g. the restoration teams of the mid-20th century and the present day tour guides as creative narrators, I am looking beyond the dilemma of the anachronistic spaces. What transpires is an inter-connected web of texts and spaces, tangible and intangible narratives. My analytical key to these narrative relationships is the threefold mimetic process of pre-figuration, con-figuration, and re-figuration, inspired by the writings of Paul Ricoeur (1990). This way, the past can be seen as a pool of endless possibilities to emplot place, time, and action into a narrative space. The narratives convey images of the past that may be contested by other images, and the power to narrate in the first place can be challenged and re-distributed.

Turun linnaa voidaan pitää aineellisen kulttuuriperinnön lippulaivana Suomessa. Kulttuuriperintö ei kuitenkaan vain kasaannu itsekseen vuosien ja vuosisatojen seuratessa toisiaan ei edes monumentaalisen kivilinnan tapauksessa. Kulttuuriperintö on aktiivisen toiminnan tulosta, sitä kootaan ja vaalitaan valikoiden. Katson, että Turun linna on koko olemassaolonsa ajan ollut monumentaalista tilaa, mutta muistomerkki siitä kuitenkin tuli varsinaisesti vasta 1900-luvun puoleenväliin mennessä, avautumisen ja määrätietoisen restauroinnin tuloksena. Jos Turun linnan rakennushistoriaa ajatellaan kronologisena kertomuksena, kronikka on jaettavissa neljään ajalliseen pääjaksoon: rakentumisen, raunioitumisen, unohduksen ja monumentaalistumisen aikaan. Noin 1300-luvulta 1500-luvun lopulle linna oli vaihtuville haltijoilleen hallinto- ja puolustuslinna, jota rakennettiin ja paranneltiin. Sen jälkeisenä rappioitumisen aikana linna palveli varastona ja laajenevana vankilana. Loistoa seurasi unohdus, jonka takaa muistaminen, monumentum , oli kaivettava esiin ja rakennettava uudestaan. 1800-luvun lopulta alkaen linna muotoutuikin vähitellen museoksi. 1900-luvun alkupuolen mittaan sen ensisijaisen tehtävän merkit palautettiin ja niitä korostettiin. Muun muassa Keskiaikainen kuninkaansali rakennettiin uudelleen. Tutkimuksessani etsin tarkastelutapoja, joilla voidaan päästä eteenpäin aikaisempaa kulttuuriperintökeskustelua hallinneista aitouden ja epäaitouden kysymyksistä. Kartoitan prosesseja, joissa Turun linnasta on tullut ja tulee se, mikä se on nykypäivänä: rakennusmuistomerkki ja museo, mutta myös juhlapaikka ja kulttuurimatkailun kohde. Tässä erityisesti kerronnan tutkimuksen näkökulmien soveltaminen tilan tutkimiseen osoittautui hedelmälliseksi. Turun linna on sekä kertovaa että kerrottua tilaa. Hahmottelen tutkimuksessani linnarakennusta, joka restauroituna ja osin rekonstruoituna on itsessänkin eräänlainen kertomus menneisyydestä. Menneisyyteen katsotaan arkkitehtonisen nykytodellisuuden läpi, joka taas ilmentää käsityksiä siitä, mitä rakennuskompleksin 700-vuotisessa historiassa on pidetty erityisen arvokkaana ja mielenkiintoisena. Opastetuilla kierroksilla arkkitehtuurin aineellinen kerronta yhdistyy suulliseen kerrontaan. Oppaat tulkitsevat arkkitehtonista tilaa kävijöille ja luovat siltoja eri aikakausien välille. Opastetut kierrokset tilan juonentamisen välineenä antavat myös mahdollisuuden valita menneisyydestä toisenlaisia tarinoita kerrottavaksi kuin kiveen on kirjoitettu.