Encounters with the Virtual : The Experience of Art In Gilles Deleuze's Philosophy

My thesis concerns the notion of existence as an encounter, as developed in the philosophy of Gilles Deleuze (1925 1995). What this denotes is a critical stance towards a major current in Western philosophical tradition which Deleuze nominates as representational thinking. Such thinking strives to provide a stable ground for identities by appealing to transcendent structures behind the apparent reality and explaining the manifest diversity of the given by such notions as essence, idea, God, or totality of the world. In contrast to this, Deleuze states that abstractions such as these do not explain anything, but rather that they need to be explained. Yet, Deleuze does not appeal merely to the given. He sees that one must posit a genetic element that accounts for experience, and this element must not be naïvely traced from the empirical. Deleuze nominates his philosophy as transcendental empiricism and he seeks to bring together the approaches of both empiricism and transcendental philosophy. In chapter one I look into the motivations of Deleuze s transcendental empiricism and analyse it as an encounter between Deleuze s readings of David Hume and Immanuel Kant. This encounter regards, first of all, the question of subjectivity and results in a conception of identity as non-essential process. A pre-given concept of identity does not explain the nature of things, but the concept itself must be explained. From this point of view, the process of individualisation must become the central concern. In chapter two I discuss Deleuze s concept of the affect as the basis of identity and his affiliation with the theories of Gilbert Simondon and Jakob von Uexküll. From this basis develops a morphogenetic theory of individuation-as-process. In analysing such a process of individuation, the modal category of the virtual becomes of great value, being an open, indeterminate charge of potentiality. As the virtual concerns becoming or the continuous process of actualisation, then time, rather than space, will be the privileged field of consideration. Chapter three is devoted to the discussion of the temporal aspect of the virtual and difference-without-identity. The essentially temporal process of subjectification results in a conception of the subject as composition: an assemblage of heterogeneous elements. Therefore art and aesthetic experience is valued by Deleuze because they disclose the construct-like nature of subjectivity in the sensations they produce. Through the domain of the aesthetic the subject is immersed in the network of affectivity that is the material diversity of the world. Chapter four addresses a phenomenon displaying this diversified indentity: the simulacrum an identity that is not grounded in an essence. Developed on the basis of the simulacrum, a theory of identity as assemblage emerges in chapter five. As the problematic of simulacra concerns perhaps foremost the artistic presentation, I shall look into the identity of a work of art as assemblage. To take an example of a concrete artistic practice and to remain within the problematic of the simulacrum, I shall finally address the question of reproduction particularly in the case recorded music and its identity regarding the work of art. In conclusion, I propose that by overturning its initial representational schema, phonographic music addresses its own medium and turns it into an inscription of difference, exposing the listener to an encounter with the virtual.

Väitöskirjani tutkii ranskalaisfilosofi Gilles Deleuzen (1925 1995) ajatusta olemassaolosta kohtaamisena. Tämä tarkoittaa filosofian historiassa esiintyvän representatiivisen perinteen kritiikkiä. Representatiivinen ajattelu pyrkii perustamaan asioiden identiteetin niiden ilmiasun tuolla puolen oleviin transsendentteihin rakenteisiin ja selittämään ilmenevän maailman monimuotoisuuden olemuksen, idean, jumalan tai totaliteetin kaltaisilla käsitteillä. Tämän ajattelutavan vastaisesti Deleuze väittää, että abstraktiot eivät lopulta selitä mitään, vaan niiden olemassaololle täytyy kyetä antamaan selitys. Filosofiassaan Deleuze ei kuitenkaan tukeudu vain ilmenevään maailmaan. Hänen mukaansa kokemukseen vaikuttaa sen ulkopuolinen tuottava tekijä, eikä tätä tekijää voida naiivisti päätellä pelkän empiirisen kokemuksen perustalta. Deleuze nimeääkin filosofiansa transsendentaaliseksi empirismiksi ja pyrkii näin yhdistämään sekä empirismin että transsendentaalifilosofian lähestymistapoja. Deleuze päätyy käsitykseen identiteetistä, joka on ei-olemuksellisen prosessin ilmentymä. Ennalta annettu identiteetti ei selitä jonkin asian laatua, vaan identiteetin muotoutuminen pitää pyrkiä selittämään. Tästä lähtökohdasta yksilöitymisen prosessista tulee tutkimukseni keskeinen kysymys. Deleuzen mukaan affektiiviset vaikutussuhteet muodostavat asioiden identiteetin. Tämän käsityksen taustalla ovat Gilbert Simondonin ja Jakob von Uexküllin yksilöitymisteoriat. Näin voidaan hahmotella morfogeneettinen näkemys yksilöitymisestä prosessina, jossa virtuaalisen käsitteellä on tärkeä osa: virtuaalinen on avoin ja määrittämätön mahdollisuuden muoto. Koska ajatus virtuaalisuudesta koskee olemista muutoksena tai aktualisoitumisen prosessina, on ajan käsite tällöin merkittävä tekijä. Deleuze ymmärtää subjektin muodostumisen prosessin ensisijaisesti ajalliseksi ja tämä johtaa käsitykseen subjektista epäyhtenäisten aineksien koosteena. Tämän vuoksi taide ja esteettinen kokemus ovat Deleuzelle tärkeitä, sillä niiden sommitelmamainen koostumus paljastaa hänen mukaansa myös subjektin tai yksilöllistymisen yleisen rakenteen. Esteettisen kokemuksen subjekti kohtaa maailman monimuotoisuuden affektiivisten suhteiden verkostona. Tarkastelen kuvajaista tai postmodernia simulakrumin käsitettä, joka ilmentää tätä epäyhtenäisen identiteetin periaatetta. Koska simulakrumin kysymys koskee ennen muuta taiteellisen esittämisen tapaa, tarkastelen taideteoksen sommitelmamaista olemista. Esimerkikseni olen valinnut jäljitelmän ja toiston teemoja edustavan musiikkitallenteen ja tarkastelen sen identiteettiä taideteoksena. Päätelmänä esitän, että kyseenalaistaessaan asemana representaationa niin sanottu fonografinen musiikki paljastaa oman esitysvälineensä epäluonnollisuuden ja identiteetin konstruktioluonteen ylipäätään. Näin taide on maailman prosessiluonteen virtuaalisuuden kohtaamista.