Space in Musical Semiosis : An Abductive Theory of the Musical Composition Process

Space in musical semiosis is a study of musical meaning, spatiality and composition. Earlier studies on musical composition have not adequately treated the problems of musical signification. Here, composition is considered an epitomic process of musical signification. Hence the core problems of composition theory are core problems of musical semiotics. The study employs a framework of naturalist pragmatism, based on C. S. Peirce’s philosophy. It operates on concepts such as subject, experience, mind and inquiry, and incorporates relevant ideas of Aristotle, Peirce and John Dewey into a synthetic view of esthetic, practic, and semiotic for the benefit of grasping musical signification process as a case of semiosis in general. Based on expert accounts, music is depicted as real, communicative, representational, useful, embodied and non-arbitrary. These describe how music and the musical composition process are mental processes. Peirce’s theories are combined with current morphological theories of cognition into a view of mind, in which space is central. This requires an analysis of space, and the acceptance of a relativist understanding of spatiality. This approach to signification suggests that mental processes are spatially embodied, by virtue of hard facts of the world, literal representations of objects, as well as primary and complex metaphors each sharing identities of spatial structures. Consequently, music and the musical composition process are spatially embodied. Composing music appears as a process of constructing metaphors—as a praxis of shaping and reshaping features of sound, representable from simple quality dimensions to complex domains. In principle, any conceptual space, metaphorical or literal, may set off and steer elaboration, depending on the practical bearings on the habits of feeling, thinking and action, induced in musical communication. In this sense, it is evident that music helps us to reorganize our habits of feeling, thinking, and action. These habits, in turn, constitute our existence. The combination of Peirce and morphological approaches to cognition serves well for understanding musical and general signification. It appears both possible and worthwhile to address a variety of issues central to musicological inquiry in the framework of naturalist pragmatism. The study may also contribute to the development of Peircean semiotics.

Space in musical semiosis (Tila musiikin semioosissa) on tutkimus musiikin merkityksen muodostumisesta, tilasta ja säveltämisestä. Säveltäminen kattaa musiikkiprosessien oleellisimmat osat. Säveltämisen tutkimuksen ydinongelmat taas liittyvät musiikin merkityksen muodostumiseen – musiikin semioosiin. Niinpä säveltämisen tutkimuksen ydinongelmat ovat myös musiikkisemiotiikan ongelmia. Tutkimus käyttää lähtökohtanaan amerikkalaisen C. S. Peircen filosofiaa. Siinä hahmotellaan mm. subjektin, kokemuksen, mielen, taiteen ja tutkimuksen käsitteitä päämääränä merkityksen muodostumisen keskeisten seikkojen ymmärtäminen. Musiikkisemioosin ja yleisen semioosin logiikat ovat yhteneviä. Sen lisäksi, että ääni toimii välineenä, musiikkia kuvataan asiantuntijailmaisujen perusteella todelliseksi, viestiväksi, esittäväksi, hyödylliseksi, ruumiilliseksi ja ei-mielivaltaiseksi. Nämä kuvaavat kuinka musiikki ja musiikin sävellysprosessi ovat mielen prosesseja. Yhdistämällä Peircen teorioihin nykyisiä kognitiivisia teorioita saadaan käsitys mielestä, jossa tilan käsite on keskeinen. Tätä varten täytyy jäsentää tilan käsitettä ja hyväksyä suhteellinen tilakäsitys. Näkökulman mukaan mielen prosessit ovat tilallisesti ruumiillisia (spatially embodied). Tämä tarkoittaa, että maailman tosiseikoilla ja ajattelullamme kohteiden konkreetista esittymisestä monimutkaisiin ajatusrakennelmiin on metaforien myötä yhteisiä tilallisia rakenteita. Tästä seuraa, että myös musiikki ja musiikin sävellysprosessi ovat tilallisesti ruumiillisia. Säveltäminen paljastuu metaforien muotoiluprosessiksi – käytännöiksi, joissa muotoillaan äänen piirteitä jotka esittyvät piirreulottuvuuksina ja muina tilallisina rakenteina. Periaatteessa kaikenlaiset piirteet voivat olla lähtökohtana säveltämiselle ja kriteerinä äänen työstölle, riippuen siitä millaisia käytännön seuraamuksia niillä musiikkikommunikaatiossa on tuntemisen, ajattelun ja toiminnan tapojen kannalta. On ilmeistä, että musiikki auttaa meitä organisoimaan näitä tapojamme, jotka muodostavat olemuksemme ihmisinä ja subjekteina. Peircen ja kognitioteorioiden yhdistäminen tarjoaa hyvän perustan musiikin ja muiden semioottisten prosessien ymmärtämiselle. Vaikuttaa siltä, että monia musiikintutkimuksen kysymyksiä on mahdollista ja kannattavaa käsitellä naturalistisen pragmatismin pohjalta. Tutkimus voi myös osaltaan edistää peirceläistä semiotiikkaa.