Käsitteellisestä ruumiilliseen, sitaatiosta paikkaan - maalaustaide ja nykytaiteen historia

The dissertation "From Conceptual to Corporeal, from Quotation to Site: Painting and History of Contemporary Art" explores the state of painting in contemporary art and art theory since the 1960s. The purpose of the study is to re-consider the dominant "end of painting" -narrative in contemporary art history, which goes back to the modernist ideology of painting as a reductive, medium-specific form of art. Drawing on Michel Foucault´s concepts of discursive formation and archive, as well as Jean-Luc Nancy´s post-phenomenological philosophy on corporeality, I suggest that contemporary painting can be redefined as a discursive-sensuous practice. Instead of seeing painting as obsolete or over as an avantgarde art genre, I show that there have been alternative, neo-avantgardist ways of defining painting since the end of the 1960s, such as French artist Daniel Buren´s early writings on painting as "theoretical practice". Consequently, the tendency of the canonical Anglo-American contemporary art narratives to underestimate the historical and institutional codes of art can be questioned. This tendency can be seen, for example, in Rosalind Krauss´s influential theory on index. The study also reflects the relations between conceptual art and painting since the 1960s and maps recent theories of painting, which re-examine the genre´s possibilities after the modernist rhetoric. Concepts of "flatbed", "painting in the extended field", "as painting" and so on are compared critically with the idea of painting as discursive practice. It is also shown that the issues in painting arise from the contemporary critical art debate while the dematerialisation paradigm of conceptual art has dissolved. The study focuses on the corporeal-material-sensuous -cluster of meanings attached to painting and searches for its avantgardist possibilities as redefined by postfeminist and post-phenomenological discourse. The ideas of hierarchy of the senses and synesthesia are developed within the framework of Jean-Luc Nancy´s and Luce Irigaray´s thought. The parameters for the study have been Finnish painting from 1990 to 2002. On the Finnish art scene there has been no "end of painting" ideology, strictly speaking. The mythology and medium-specificity of modernism have been deconstructed since the mid-1980s, but "the archive" of painting, like themes of abstraction, formalism and synesthesia have been re-worked by the discursive practice of painting, for example, in the works of Nina Roos, Tarja Pitkänen-Walter and Jussi Niva.

Tutkimus hahmottaa maalaustaiteen asemaa nykytaiteessa ja taideteoriassa 1960-luvulta 2000-luvun alkuun. Nykytaiteen teorioissa 1980-luvulle asti maalaustaiteen on usein väitetty loppuneen tai kuolleen. On ajateltu, että maalaus olisi päättynyt avantgardistisena ja kriittisenä taidelajina modernismin ihanteiden ajauduttua taiteen perustana umpikujaan. Tutkimus purkaa maalauksen lopun myyttiä ja osoittaa, että jo 1960-luvulla maalaus on määritelty uusavantgardistisesti, teoreettisena käytäntönä, eikä enää modernistisen autonomian ja visuaalisuuden korostamisen kautta. Varhainen instituutiokriittinen taidemääritelmä syntyi 1960-luvun lopulla maalauksen nimissä ja sillä oli purkavaa potentiaalia silloiseen vallitsevaan, aineettomuutta korostaneeseen käsitetaiteen määritelmään. 1990-luvun puolivälin jälkeen maalaus on palannut taideteoreettiseen keskusteluun. On haluttu arvioida uudelleen maalaustaiteen rajoja ja mahdollisuuksia modernismin jälkeen. Tutkimuksessa tarkastellaan kriittisesti keskeisiä maalaustaiteen jälleenmäärittelyehdotuksia kuten "flatbed", "maalaustaiteen laajennettu kenttä´", "maalauksena", "genren outoutus" ja "osallistava esittäminen". Tutkimuksessa käsitellään myös nykymaalaustaiteeseen liitettyä aineellisen ja ruumiillisen, aistienvälisen ja tuntuvan merkityskimppua ja pohditaan sen avantgardistisia mahdollisuuksia. Tutkimuksen lähtökohtana on maalaustaiteen käsitteellistymisen prosessi suomalaisessa taidekentässä 1980-luvulta vuoteen 2002. Avainasemassa on suhde modernismiin, erityisesti abstraktin maalauksen perinteeseen. Suomalaisessa taidemaailmassa ei ole ilmennyt jyrkkää maalaustaiteen lopun ideologiaa. 1990-luvullakin monet kuvataiteilijat työskentelevät maalauksen nimeen purkamalla sen modernistisia pohjia ja perustoja. Modernistisesta maalaustaiteesta periytyviä teemoja kuten moniaistisuutta, formalismia ja abstraktiota työstetään edelleen poikkivälineellisin keinoin ja kriittisin tavoittein, esim. Nina Roosin, Tarja Pitkänen-Walterin ja Jussi Nivan teoksissa.